Ruokatunnilta palattuaan rouva Knight hämmästyi suuresti nähdessään väkijoukon koossa koulunsa edustalla. Tultuaan lähemmäksi, kuuli hän melun, ja hän todellakin pelästyi, sillä hän luuli jonkun murhatuksi talossaan. Kiiruhtaen sisälle hän tempasi oven auki ja säikähti nähdessään koko huoneen hirvittävässä sekamelskassa ja hälinässä: tuolit heiteltyinä ylösalasin, pulpetit kumollaan, muste valuen virtanaan lattialla; raunioitten välissä raivoavat joet kilpailivat ja ärjyivät, ja vanha Isä Valtameri kasvot tulipunaisina hyppeli lavalla kuin hullu.
"Mitä tämä merkitsee?" läähätti rouva Knight raukka melkein kykenemättömänä puhumaan.
Hänen äänensä kuullessaan joet pysähtyivät, Isä Valtameri lopetti hyppelynsä ja hiipi alas korokkeelta. Yhtäkkiä näyttivät tytöt huomaavan, millaisessa tilassa huone oli ja mitä hirveitä tekoja he olivat tehneet. Arimmat heistä painautuivat pulpettien alle, rohkeimmat koettivat näyttää viattomilta, ja mikä pahinta, oppilaat, jotka olivat menneet päivälliseksi kotiaan, alkoivat nyt palata ja töllistelivät hävitysnäytelmää ja kyselivät kuiskaillen, mitä oli tapahtunut.
Rouva Knight soitti kelloa. Kun oppilaat oli saatu järjestykseen, nostatti hän pulpetit ja tuolit paikoilleen, itse hän toi märän rievun pyyhkiäkseen musteen lattialta. Kaikki tämä tehtiin täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Rouva Knightin kasvot olivat niin synkän juhlalliset, että uusi pelko valtasi syyllisten jokien mielet, ja Isä Valtameri toivoi olevansa tuhansien peninkulmien päässä.
Kun kaikki taas oli kunnossa ja tytöt paikoillaan, piti rouva Knight pienen puheen. Hän sanoi, ettei hän koskaan ennen elämässään ole ollut niin pahoillaan; hän oli luullut saattavansa luottaa heihin ja heidän käyttäytyvän kuten sivistyneet tytöt ainakin hänen poissaollessaankin. Ei edes ajatuskaan, että he saattaisivat esiintyä niin sopimattomasti, pitää sellaista melua ja huutaa ihmisten sivukulkiessa, ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä, ja hän oli hyvin huolissaan. Sehän oli huonon esimerkin antamista koko ympäristölle — jolla rouva Knight tarkoitti kilpailevaa koulua, sillä neiti Miller oli juuri lähettänyt erään pienen tytön tuomaan terveisiä ja käskenyt kysyä, oliko joku loukkaantunut ja voisiko hän jotenkin auttaa. Tämä luonnollisestikin vain pahensi asian. Rouva Knight toivoi tyttöjen olevan pahoillaan, täytyisihän heidän olla, ja myöskin häpeissään. Työskentely saattoi nyt jatkua entiseen tapaan. Tietystikin rikoksesta määrättäisiin jonkinlainen rangaistus, mutta ensin hänen oli mietittävä, millainen sen tulisi olla. Sillä aikaa hän tahtoi heidän kaikkien ajattelemaan asiata vakavasti, ja jos joku heistä tunsi olevansa enemmän syyllinen kuin toiset, niin oli nyt hetki käsissä nousta tunnustamaan.
Katyn sydän löi hurjasti, mutta hän nousi reippaasti.
"Minä keksin leikin, ja minä olin Isä Valtameri", sanoi hän hämmästyneelle rouva Knightille, joka tutki häntä minuutin verran ja vastasi sitten juhlallisesti:
"Hyvä on, Katy — istu." Katy istuutui ja häpesi entistä enemmän, samalla kuitenkin tuntien jonkinlaista helpoitusta. Rehellisyydessä on vapahtava voima, ja se auttaa totuuden tunnustajia heidän vaikeimmissakin huolissaan. Katy huomasi sen nyt.
Iltapäivä oli pitkä ja raskas. Rouva Knight ei kertaakaan hymyillyt, lukutunnit kuluivat vastahakoisesti, ja aamupäivän kuumuuden ja kiihoituksen kestettyään Katy alkoi tuntea itsensä onnettomaksi. Hän oli saanut jokien yhtyessä useamman kuin yhden kuhmun ja oli melkein tietämättään satuttaunut pulpetteihin ja tuoleihin. Kaikkia niitä paikkoja rupesi nyt pakottamaan; hänen päätään kivisti niin, että hän tuskin kykeni näkemään, ja jokin raskas kuorma tuntui painavan hänen sydäntään.
Kun koulutyö oli päättynyt, nousi rouva Knight ja sanoi; "Niitä nuoria tyttöjä, jotka ottivat tämänpäiväiseen leikkiin osaa, pyydetään jäämään." Kaikki toiset lähtivät ja sulkivat oven perässään. Se oli hirvittävä hetki; tytöt eivät koskaan unohtaneet sitä eikä oven toivotonta ääntä, kun viimeinen poistuva oppilas sulki sen.