"Paranenko minä todellakin?" kysyi Katy melkein kuiskaten.
"Kyllä, rakas lapseni, niin luulen", vastasi tohtori Carr tarttuen Filipiin ja nostaen hänet ilmaan. Kukaan lapsista ei ollut nähnyt isän koskaan ennen käyttäytyneen niin poikamaisesti. Mutta huomattuaan Katyn hehkuvat posket ja kiihtyneet silmät lähetti hän kaikki toiset pois, malttoi mielensä ja istuutui rauhoittamaan Katyä hellin sanoin.
"Luulen että terveytesi palaa", sanoi hän, "mutta siihen menee aikaa, ja sinulla täytyy olla paljon kärsivällisyyttä. Oltuasi hyvä lapsi kaikkina näinä vuosina onnistuu se sinulle varmaan nytkin. Pieninkin varomattomuus vie taaksepäin. Sinun tulee olla tyytyväinen vähimpäänkin voittoon kerrallaan. Kävelemisellä ei ole mitään oikotietä sen enemmän kuin oppimisellakaan. Jokainen pikkulapsi saa sen kokea."
"Oi, isä!" sanoi Katy, "ei siitä väliä, vaikka vuosikin kuluisi — kunhan vain paranisin viimeinkin."
Kuinka iloinen hän olikaan sinä iltana — liian iloinen nukkuakseen! Isä huomasi mustat renkaat hänen silmiensä alla seuraavana aamuna, ja hän pudisti päätään.
"Sinun täytyy olla varovainen", sanoi hän Katylle, "tai joudut jälleen makuulle. Kuume tietysti uudistaisi sairautesi vuosikausiksi."
Katy tiesi isän olevan oikeassa, ja hän olikin varovainen, vaikkei se suinkaan ollut helppoa, kun uusi elämä sykki jokaisessa jäsenessä. Hänen terveytensä edistyi hitaasti, kuten tohtori Carr oli ennustanut. Ensiksi hän seisoi jaloillaan ainoastaan muutamia sekunteja, sitten minuutin, sitten viisi minuuttia pitäen koko ajan kovasti kiinni tuolistaan. Sitten hän uskalsi jättää tuolin ja seistä vapaasti. Sen jälkeen hän alkoi kävellä askeleen kerrallaan työntäen tuolia edellään, kuten lapsilla on tapana tehdä opetellessaan käyttämään jalkojaan. Clover ja Elsie pyörivät ympärillä hänen liikkuessaan, kuten huolestuneet äidit. Oli sekä hullunkurista että surkeata nähdä pitkän Katyn voimatonta ja epävakaista astelemista ja vilkkaiden pikku siskojen suojaten seuraavan häntä. Mutta Katystä se ei ollut hullunkurista eikä surkeatakaan, hänestä se oli vain mieluista — erittäin mieluista. Ei yksikään vuoden vanha lapsi ole varmaankaan koskaan ollut ylpeämpi ensi askeleistaan kuin Katy.
Vähitellen hän kävi seikkailuhaluiseksi ja uskalsi tehdä rohkeampiakin yrityksiä. Eräänä päivänä juostessaan yläkertaan omaan huoneeseensa Clover pysähtyi kuin kivettyneenä nähdessään Katyn istuvan siellä punoittavana ja hengästyneenä, mutta mielissään aikaansaamastaan yllätyksestä.
"Näetkös", selitti hän anteeksi pyytäen, "minut valtasi tutkimushalu. On pitkä aika siitä, kun olen nähnyt muita huoneita kuin omani! Mutta, voi ystäväni, kuinka pitkä tuo eteinen on! En muistanut sen olevan niin pitkän. Minun on levättävä kunnollisesti, ennenkuin palaan."
Katy lepäsi kunnollisesti, mutta hän oli hyvin väsynyt seuraavana päivänä. Koe ei kumminkaan vahingoittanut häntä. Parin kolmen viikon kuluttua hän jo kykeni kävelemään kaikkialla toisessa kerroksessa.