Cloverille hän puhui tästä suunnitelmastaan, muttei kenellekään muulle. Miellyttävä salaisuus mielessään molemmat lapset alkoivat säästää joka ilta vähän leivästään ja leivoksistaan. Täten kerääntyi vähitellen kasa korppuja ja muuta hyvää. He veivät ne kätköön ullakolle. He säästivät myöskin omenia, joita he olivat saaneet kahden viikon aikana. He valmistivat vuoteen isoon tyhjään laatikkoon, johon pantiin nukkien peitteet ja patjat leikkihuoneesta. Kun kaikki oli valmiina, kertoi Katy rakastetulle Mariannelle suunnitelmastaan, ja levollisena hän kehoitti Mariannea pakenemaan uuteen kotiinsa ja ottamaan sen haltuunsa.
"Emme kerro isälle emmekä äidille, ennenkuin hän on kasvanut suureksi", sanoi Katy Cloverille. "Sitten me viemme hänet alakertaan, ja sielläkös ihmettely syntyy! Älkäämme nimittäkö häntä Marianneksi. Se ei ole kaunis nimi. Antakaamme hänen nimekseen Susanna, Susanna Carr. Muista, Marianne, sinä et saa vastata, jos sanon sinua Marianneksi, vaan kun sanon Susanna."
"Kyllä, neiti", vastasi Marianne hyvin nöyrästi.
Koko päivän kaikki onnistui erinomaisesti. Susanna asui puulaatikossaan, söi kaikki omenat ja tuoreimmat leivokset ja oli iloinen. Molemmat tytöt menivät vuorotellen salaa leikkimään "Vauvan" kanssa, kuten he kutsuivat Mariannea, vaikka hän oli aika paljon Cloveria pitempi. Mutta kun ilta tuli, ja lastenhoitaja sai Katyn ja Cloverin ja kantoi heidät nukkumaan, alkoi neiti O'Riley pitää ullakkoa hirvittävänä paikkana. Tirkistellessään laatikostaan näki hän nurkassa mustia esineitä, joita hän ei muistellut päivällä nähneensä. Todellisuudessa ne olivat matka-arkkuja, harjoja ja pannuja, mutta pimeässä ne näyttivät aivan erilaisilta, isoilta ja hirvittäviltä. Pikku Marianne parka koetti sietää sitä mahdollisimman kauan, mutta kun vielä rottakin alkoi rapista seinässä aivan lähellä häntä, lannistui hänen rohkeutensa kokonaan, ja hän rupesi kirkumaan mitä kimakimmalla äänellä.
"Mitä se on?" sanoi tohtori Carr, joka oli juuri tullut sisälle ja oli menossa yläkertaan.
"Kuuluu niinkuin ääni tulisi ullakolta", sanoi rouva Carr (sillä tämä tapahtui ennen äidin kuolemaa). "Onkohan joku lapsista noussut vuoteeltaan ja kävellyt unissaan yläkertaan."
Ei, Katy ja Clover olivat paikoillaan lastenkamarissa. Sitten tohtori Carr otti kynttilän käteensä ja kiirehti ullakolle, jossa kirkuminen vain yltymistään yltyi. Kun hän saapui rappujen yläpäähän, lakkasi huuto. Hän katseli ympärilleen. Ensiksi hän ei nähnyt mitään, sitten ilmestyi pikkuinen pää ison puulaatikon reunalle ja surkea ääni nyyhkytti:
"Voi, neiti Katy, en todellakaan voi olla täällä kauempaa. Täällä on rottia."
"Kuka ihmeessä sinä olet?" kysyi tohtori hämmästyneenä.
"Minähän olen neiti Katyn ja neiti Cloverin vauva. Mutta minä en tahdo tämän kauempaa olla vauvana. Minä tahdon kotiin äidin luo."