Carrin lapset
Katyn nimi oli Katy Carr. Hän asui Burnet nimisessä kaupungissa, joka ei ollut kovin iso, mutta kumminkin nopeasti kasvava. Talo, jossa hän asui, oli kaupungin laidassa. Se oli iso, nelikulmainen, valkea rakennus, jonka ikkunoissa oli vihreät laskuverhot. Sen etusivulla oli katettu pylväskäytävä, jota ruusut ja punakukkaiset köynnöskasvit peittivät, muodostaen tiheän lehtiverhon sen yli. Neljä korkeata akasiapuuta varjosti pääovelle johtavaa hiekkakäytävää. Talon toisella sivustalla oli hedelmäpuutarha, toisella halkopinoja, aittoja ja jääkellari. Taustalla oli etelään viettävä keittiökasvitarha, ja sen takana oli laidun puroineen ja pähkinäpuineen. Laitumella oli neljä lehmää — kaksi punaista, yksi keltainen, jonka terävät sarvenpäät olivat tinalla verhotut, ja yksi pieni valkea lemmikki, jota nimitettiin Kaunokiksi.
Carrin perheessä oli kuusi lasta — neljä tyttöä ja kaksi poikaa. Katy, vanhin heistä, oli kahdentoista vuoden vanha, pikku Filip, nuorin, neljän vuoden, ja toiset sillä välillä.
Heidän isänsä, tohtori Carr, oli herttainen, ystävällinen ja toimelias mies, joka oli poissa kotoaan kaiket päivät, vieläpä väliin yötkin sairasten luona. Lapsilla ei ollut äitiä. Hän oli kuollut Filipin pienenä ollessa, neljä vuotta ennen kertomukseni alkua. Katy muisti hänet sangen hyvin, toisille lapsille hän oli ainoastaan vienon surullinen nimi, josta puhuttiin sunnuntaisin ja hartaushetkinä tai muulloin isän ollessa erikoisen hellällä ja juhlallisella tuulella.
Lasten muistissa hämärästi säilyneen äidin sijaisena oli isän sisar Izzie-täti, joka oli tullut heitä hoitamaan äidin lähdettyä tuolle pitkälle matkalle, jolta pienokaiset kuukausimääriä odottivat häntä palaavaksi. Izzie-täti oli pieni, laiha, teräväpiirteinen, vanhannäköinen nainen, hyvin siisti ja tarkka kaikessa. Hän tahtoi olla lapsille ystävällinen, mutta he saattoivat hänet usein ymmälle, kun eivät ollenkaan olleet sellaisia kuin hän lapsuudessaan. Izzie-täti oli ollut herttainen, siisti pikku tyttö, joka mielellään oli istunut arkihuoneessa ommellen pitkiä saumoja kuten Curly Locks, ja hän oli ollut mielissään, kun vanhat ihmiset taputtelivat hänen päätään ja sanoivat häntä hyväksi tytöksi; jota vastoin Katy joka päivä repi vaatteensa, vihasi ompelemista eikä välittänyt hituistakaan hyvä nimityksestä. Clover ja Elsie karkasivat tiehensä kuin arat hevoset, kun joku silitteli heidän päätään. Kaikki tämä saattoi Izzie-tädin hyvin tukalaan asemaan, ja hänen oli vaikea antaa lapsille anteeksi heidän "omituisuuttaan". He eivät juuri muistuttaneet pyhäkoulukertomuksissa mainittuja tyttöjä, jollaisia lapsia täti eniten rakasti ja paraiten ymmärsi.
Tohtori Carr oli myöskin henkilö, joka häntä tuskastutti. Tohtori tahtoi, että hänen lapsensa olisivat pelkäämättömiä ja urheita, ja hän kehoitti heitä kilpailuihin ja rajuihin leikkeihin välittämättä niistä johtuvista kuhmuista ja revityistä vaatteista. Izzie-täti sai tyydytystä tehtävästään ainoastaan puolen tunnin verran päivässä. Se oli aika ennen aamiaista, jolloin hän oli määrännyt lapset istumaan heidän pienille tuoleilleen lukemaan päivän raamatunlauseita. Silloin hän katseli heitä mielissään. He olivat kaikki niin puhtoisia hyvin harjattuine vaatteineen ja kammattuine hiuksineen. Mutta heti kellon soitua hänen tyytyväisyytensä meni menojaan. Siitä hetkestä koko päivän olivat he "sopimattomia nähdä", kuten hän sanoi. Naapurit surkuttelivat häntä kovasti. Heillä oli tapana laskea ne kuusikymmentä valkeata housunlahetta, jotka joka maanantaiaamu ripustettiin kuivamaan, ja sanoa toisilleen: "Millaisen pesunäytelmän nuo lapset aikaansaavatkaan ja mitä vaivaa he tuottavatkaan neiti Carr raukalle, joka tahtoo pitää heidät niin siisteinä." Mutta neiti Carrin mielestä he eivät olleet ensinkään siistejä — siinäpä se pahin pulma olikin.
"Clover, mene yläkertaan pesemään kätesi! Dorry, nosta hattusi lattialta ja pane se naulaan! Ei siihen naulaan — kolmanteen naulaan nurkasta päin!" Tällaisia asioita Izzie-täti hoki pitkin päivää. Lapset kiinnittivät kyllä huomiota hänen sanoihinsa, mutta pahoin pelkään, etteivät he oikein rakastaneet häntä. He kutsuivat häntä aina Izzie-tädiksi, ei koskaan "tätiseni." Kaikki pojat ja tytöt kyllä tietävät, mitä se merkitsee.
Tahdon esittää sinulle Carrin lapset. Luulen että parhaan tilaisuuden siihen tarjoo päivä, jolloin viisi heistä istui jääkellarin katolla kuin kananpoikaset yöpuullaan. Jääkellari oli yksi heidän lempipaikoistaan. Se oli vain matalakattoinen maakuoppa, ja koska se sijaitsi sivupihan keskellä, oli lasten mielestä lyhin tie joka paikkaan katon toista sivua ylös ja toista alas. Heistä oli myöskin hauskaa kiivetä harjalle ja sitten istualtaan liukua hitaasti lämpimien kattotiilien yli maahan. Tietystikin se oli paha kengille ja housuille, mutta mitä siitä! Kengät ja housut kuuluivat tavallisesti Izzie-tädin asioihin, heidän toimensa oli luisua ja pitää hauskaa.
Clover, Katya lähinnä vanhin sisko, istui keskellä. Hän oli vaalea, suloinen tytön tyllerö paksuine vaaleanruskeine palmikkoineen ja lyhytnäköisine sinisine silmineen, jotka näyttivät aina olevan valmiina pudottamaan sinensä alla säilyttämiään kyyneleitä. Varmaankin Clover oli iloisin pikku olento maailmassa, mutta hänen silmänsä ja pehmeä kuhertava äänensä saattoi ihmiset aina myötätuntoisiksi häntä kohtaan, lellittelemään häntä ja pitämään hänen puoliaan. Kerran pienenä ollessaan hän karkasi Katyn nukke mukanaan, ja kun Katy ajoi häntä takaa ja koetti ottaa sitä häneltä, piteli Clover sitä rajusti eikä olisi tahtonut sitä päästää. Tohtori Carr, joka ei sattunut asiata tarkemmin seuraamaan, ei kuullut muuta kuin Cloverin kiihtyneen äänen hänen sanoessaan: "Minä tahdon nuken! Minä tahdon!" Pysähtymättä kyselemään tohtori huusi jyrkästi: "Etkö häpeä, Katy! anna sisarellesi hänen nukkensa heti paikalla!" Sen Katy hyvin hämmästyneenä tekikin. Clover hyrisi voitonriemuissan kuin tyytyväinen kissa. Clover oli iloinen ja herttainen luonteeltaan, vähän huoleton ja hyvin kaino, vaikka hän todenteolla oli erikoisen taitava kaikellaisissa leikeissä — hyvä kujeilija ja lystikäs. Kaikki rakastivat häntä, ja hän rakasti kaikkia, erittäinkin Katya, jota hän kunnioitti yhtenä maailman viisaimmista ihmisistä.
Sievä pikku Filip istui Cloverin vieressä katolla. Clover tuki häntä lujasti käsivarrellaan. Sitten oli Elsie, laiha, tumma kahdeksanvuotias, jolla oli kauniit, tummat silmät; tuuheat, lyhyet kiharat peittivät kokonaan hänen pienen päänsä. Pikku Elsie raukka oli "pariton" Carrin perheessä. Hän ei näyttänyt kuuluvan juuri vanhempiin eikä nuorempiinkaan lapsiin. Hänen sydämensä suurin halu ja pyrintö oli päästä kävelemään Katyn, Cloverin ja Cecy Hallin kanssa, tietää heidän salaisuutensa ja saada viedä kirjelippuja pieniin postilaatikkoihin, joita he alituisesti laittoivat kaikellaisiin kätköihin. Mutta he eivät huolineet Elsiestä, vaan käskivät hänen "juoksemaan pois ja leikkimään lasten kanssa." Tämä loukkasi hänen tunteitaan sangen suuresti. Kun hän ei tahtonut juosta pois, täytyy minun ikäväkseni sanoa, että he juoksivat hänen luotaan, mikä heille oli helppoa, pitkäjalkaisia kun olivat. Yksin jätettynä Elsie parka itki katkeria kyyneleitä, ja kun hän oli liian ylpeä leikkimään Dorryn ja Hannan kanssa, hänen päätehtäväkseen jäi kuleksia vanhempien lasten jälessä ja ottaa selkoa heidän salaisuuksistaan, varsinkin heidän postilaatikoistaan, jotka olivat hänen suurimman mielenkiintonsa esineitä. Hänellä oli kirkkaat ja vilkkaat silmät kuin linnulla. Hän kurkisteli ja tirkisteli, kulki perässä ja vahti, kunnes hän huomasi pienen pahvilaatikon täynnä kirjelippuja jossain merkillisessä paikassa, puun haarassa, parsapenkin keskellä tai ehkä tikapuiden ylimmällä portaalla. Kaikki kirjeet päättyivät sanoihin: "Älä suinkaan anna Elsien tietää." Silloin hän tavallisesti sieppasi laatikon, kiiruhti toisten lasten luo ja viskasi sen heille sanoen uhmaavasti: "Siin' on vanha postitoimistonne!" mutta samalla tuntien itkun kurkussaan. Pikku Elsie parka! Melkein kaikissa isoissa perheissä on joku tällainen yksinäinen, hylätty lapsi. Katy, joka hautoi mielessään kauniita tuumia tullakseen maailmassa sankarimaiseksi ja hyödylliseksi, ei huomannut koskaan taivaltaessaan huoletonta tietään, että tämä yksinäinen pikku sisko olisi tarjonnut hänelle juuri sen onnen, jota hän halusi, kun hän tahtoi olla jonkun lohdutusta kaipaavan apuna. Hän ei koskaan huomannut sitä, ja Elsien raskas sydän sai olla ilahduksen puutteessa.