Dorry istui katonharjan toisessa ja Hanna toisessa päässä. Dorry oli kuuden vuoden vanha, kalpea, lihavahko poika. Hänellä oli jokseenkin vakavat kasvot, ja hänen takkinsa hiha oli siirapin tahrima. Johanna, jota lapset kutsuivat nimellä "Hanna" ja "Hanni", oli lyhyenvanttera, komea tyttö, vuotta nuorempi Dorrya. Hänellä oli isot, pelottomat silmät ja leveä punahuulinen suu, joka aina näytti olevan valmiina nauruun. Nämä molemmat olivat hyviä ystävyksiä, vaikkakin Dorry näytti tytöltä, jolla erehdyksestä oli pojan puku yllä, ja Hanna pojalta, joka kurillaan oli lainannut sisarensa hameen. Ja nyt, kun kaikki siinä istuivat jutellen ja naureskellen, aukeni ikkuna heidän yläpuolellaan, kuului iloinen huudahdus ja Katyn pää ilmestyi ikkunaan. Hänellä oli kädessä nippu sukkia, joita hän heilutteli voitonriemuisena. "Eläköön", huudahti hän, "kaikki tehty, — ja Izzie-täti lupasi meidän mennä. Oletteko väsyneet odottamiseen? En voinut välttää sitä, reiät olivat niin isot ja veivät paljon aikaa. Clover, joudu hakemaan tavaroita! Cecy ja minä olemme alhaalla minuutin kuluttua." Iloissaan lapset hypähtivät pystyyn ja liukuivat katolta. Clover haki pari koria halkovajasta. Elsie juoksi kissaansa noutamaan. Dorry ja Hanna nostivat syliinsä kaksi isoa, vihreätä oksakimppua. Heidän juuri ollessaan valmiina lähtöön, lensi sivuovi auki, Katy ja Cecy Hall tulivat pihalle.
On kerrottava teille Cecystäkin. Hän oli lasten hyvä ystävä ja asui viereisessä talossa. Talojen pihoja eroitti ainoastaan vihreä pensasto, ja koska välillä ei ollut porttia, niin Cecy kulutti kaksi kolmannesta ajastaan Carreilla ja oli siellä kuin perheen jäsen. Hän oli siisti, nopsa, punavalkea tyttö, vaatimaton ja tasainen tavoiltaan. Hänellä oli vaalea, kiiltävä tukka, mikä aina pysyi sileänä, hintelät kädet, jotka eivät koskaan näyttäneet likaisilta. Miten erilainen kuin Katy parka! Katyn tukka oli aina pörrössä, hänen pukunsa tarttui aina nauloihin ja repeytyi, ja huolimatta koostaan ja iästään hän oli yhtä huomaamaton ja ajattelematon kuin kuusivuotias lapsi. Katyn pituista tyttöä harvoin näkee. Ei kukaan saattanut sanoa, millä keinoin hän niin kovasti kasvoi. Mutta niin vain oli, että hän ulottui yli isän korvien ja oli puoli päätä Izzie-tätiä pitempi. Kun hän joskus sattui ajattelemaan pituuttaan, tuli hän saamattomaksi ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut pelkkinä säärinä, kyynärpäinä, polvina ja nivelinä. Kaikeksi onneksi oli hänen päänsä niin täynnä muita asioita, tuumia, suunnitelmia ja kaikellaisia haaveita, ettei hänellä useinkaan ollut aikaa muistella tuota pituuttaan. Hän oli herttainen, rakastettava lapsi, huolimatta kaikista huolettomista tavoistaan, teki joka viikko tukuttain hyviä päätöksiä, mutta valitettavasti hän ei koskaan täyttänyt niitä. Hän tunsi monasti, että hänellä oli velvollisuuksia toisia lapsia kohtaan, ja toivoi olevansa heille hyvänä esimerkkinä, mutta tilaisuuden sattuessa hän tavallisesti sen unohti. Katyn päivät kuluivat tuulen nopeudella; silloin kun hän ei lukenut läksyjään, eikä ommellut tai paikannut Izzie-tädin kanssa, jota työtä hän äärettömästi vihasi, pyöri hänen aivoissaan alituisesti niin paljon hauskoja suunnitelmia, että hän toivoi itselleen kymmenen paria käsiä niitä toteuttaakseen. Tällainen alituinen aivojen toiminta tuotti hänelle lakkaamatta vastuksia. Hänestä oli hauska rakennella ilmalinnoja ja uneksia sitä aikaa, jolloin joku hänen tekonsa saattaisi hänet niin kuuluisaksi, että kaikki tahtoisivat sekä kuulla häntä että tuntea hänet. En luule hänen vielä päässeen selville siitä, mikä tuo ihmeellinen teko tulisi olemaan, mutta ajatellessaan sitä hän usein unohti lukea läksynsä tai pauloittaa kenkänsä. Silloin hän aina sai huonoja numeroita tai Izzie-tädin nuhteita. Sellaisina hetkinä hän lohduttelihe tuumimalla, kuinka hän vähitellen tulisi kauniiksi, rakastetuksi ja suloiseksi kuin enkeli. Mutta paljon pitäisi tapahtua sitä ennen. Hänen mustien silmiensä tulisi muuttua sinisiksi, nenän pidetä ja suoreta ja suun, joka oli liian suuri sopiakseen sankarittarelle, käydä jonkinlaisen punaisen nupun kaltaiseksi. Odottaessaan näitten viehättävien muutosten tapahtumista, koetti Katy mikäli mahdollista unohtaa ulkonäkönsä, vaikka vieläkin luulen, että henkilö, jota hän enin maailmassa kadehti, oli hiusvesi-pullon kylkeen kuvattu nainen, jonka hiukset ulottuivat maahan asti.
II LUKU
Paratiisi
Paikka, jonne lapset olivat menossa, oli kodin lähellä olevan niityn alla sijaitseva soinen pensaikko. Se ei ollut iso, mutta se näytti siltä, sillä puita ja pensaita kasvoi siinä niin lähellä toisiaan, ettei saattanut eroittaa sen rajaa. Talvella, maan ollessa kostea ja vetinen, siellä ei käynyt muita kuin lehmät, jotka eivät välitä, vaikka joskus kastuvat, mutta kesällä se kuivui ja oli silloin tuoreen vihreä ja täynnä suloisia villiruusuja, laakereita ja linnunpesiä. Siellä täällä kiemurteli kapeita polkuja, joita karja oli sinne polkenut takaisin kulkiessaan. Lapset kutsuivat tätä paikkaa "Paratiisiksi", ja heistä se näytti yhtä raivaamattomalta ja rajattomalta kuin jokin seikkailurikas satumaailman metsä.
Paratiisin tiellä oli eräässä kohdassa aita. Katy ja Cecy hyppäsivät sen yli, jota vastoin pienimmät ryömivät alitse. Kun he nyt olivat avonaisella niityllä, he alkoivat yhtaikaa juosta, kunnes tulivat metsätielle. Silloin he äkkiä pysähtyivät, eriskummallinen, epäröivä ilme kasvoillaan. Oli aina niin hauskaa mennä Paratiisiin pitkän talven jälkeen. Kuka tiesi, mitä haltiat olivatkaan tehneet heidän siellä viimeksi oltuaan?
"Mitä polkua menemme?" kysyi Clover.
"Ehkä äänestämme", sanoi Katy. "Minä äänestän Pyhiinvaeltajan polkua ja Vastuksien mäkeä."
"Niin minäkin!" säesti Clover, joka oli aina samaa mieltä Katyn kanssa.
"Rauhan polku on hyvä polku", ehdotti Cecy.