"Ei, ei! me tahdomme mennä Laakeri-polkua!" huusivat Hanna ja Dorry.
Katy kuitenkin, kuten tavallisesti, sai tahtonsa perille. Suostuttiin kulkemaan Pyhiinvaeltajan polkua, ja sitten tehtäisiin täydellinen tutkimusretki koko heidän valtakuntansa läpi, jotta nähtäisiin, mitä kaikkea oli tapahtunut heidän siellä viimeksi käytyään. Ja niin he astuivat sinne, Katy ja Cecy kulkien edellä, ja Dorry maataviistävän oksataakkansa kanssa tullen perässä.
"Oi! tuolla on rakas Ruusutarha aivan säilyneenä!" huusivat lapset saavuttuaan Vastuksien mäelle, ja he löysivät ison kannon, jonka keskellä villi ruusupensas keinui tuoreiden, vihreään lehtien verhoamana. Tämä "Ruusutarha" oli heistä hyvin mielenkiintoinen. Alituisesti he sepittivät siitä juttuja ja olivat lakkaamatta peloissaan, ettei vain jokin nälkäinen lehmä mielistyisi siihen ja söisi sitä.
"Niin", sanoi Katy koskettaen sormellaan sen lehteä, "suuri vaara uhkasi sitä viime talvena, mutta se pelastui."
"Voi, mitenkä? Kerro meille siitä!" huudahtivat toiset, sillä Katyn jutut olivat perheen keskuudessa kuuluisat.
"Oli jouluaatto", jatkoi Katy salaperäisellä äänellä. "Ruusutarhan haltia oli hyvin sairas. Hän oli kovasti vilustuttanut päänsä, ja juuri tuon poppelipuun haltia sanoi hänelle, että laakeritee oli hyvää vilustumiseen. Haltia valmisti siis teen ja lymysi tuonne, missä metsä näyttää mustalta ja pehmeältä, ja nukahti.
"Keskellä yötä, hänen nukkuessaan, kuului metsästä melua, ja hirvittävä musta härkä, jolla oli tuliset silmät, nelisti näkyviin. Se huomasi meidän ruusupensaamme ja avaten ison kitansa se oli puraisemaisillaan sen kahtia, mutta juuri silloin pieni lihava mies keppi kädessä hypähti kannon takaa. Se oli tietystikin pyhä Klaus. Hän löi härkää sauvallaan niin, että se mylvi hirveästi ja laukkasi kauas metsään niin kiireesti kuin taisi. Silloin pyhä Klaus herätti haltian ja sanoi tälle, että hän, ellei haltia pidä parempaa huolta Ruusupensaasta, asettaa toisen haltian hänen sijalleen ja panee hänet vartioimaan okaista, raapivaa sinivatukkapensasta."
"Onko haltioita todellakin olemassa?" kysyi Dorry, joka avosuin oli kuunnellut keromusta.
"Tietysti", vastasi Katy, ja kumartuen Dorryn puoleen lisäsi hän erinomaisen suloisella äänellä: "Dorry, minäkin olen haltia!"
"Hyh!" kuului Dorryn vastaus, "sinä olet sirahvi — isä sanoi niin!"