Rauhan polku oli saanut nimensä synkkyydestään ja viileydestään. Korkeitten pensaitten latvat melkein yhtyivät sen yläpuolella. Keskipäivälläkin puut varjostivat sitä. Siellä kasvoi eräs valkea kukkanen, jota lapset kutsuivat minttuherneeksi, sillä he eivät tiennet sen oikeata nimeä. He jäivät pitkäksi aikaa poimimaan näitä kukkia kimputtain, ja sitten oli Hannan ja Dorryn kaivettava sylellinen laakerin juuria. He olivat tuskin kulkeneet Kantasieni-kujan, Kaniini-luolan ja muunnimisten paikkojen kautta, kun aurinko jo oli heidän päänsä yläpuolella, ja oli keskipäivä.
"Minun alkaa olla nälkä", sanoi Dorry.
"Voi, Dorry, sinulla ei saa olla nälkä, ennenkuin lehtimajamme on valmis!" sanoivat pikku tytöt levottomina, sillä Dorry tuli pian tyytymättömäksi, jos hänen täytyi odottaa ruokaa. Sentähden he kiirehtivät majansa rakentamista. Siihen ei mennyt paljoakaan aikaa, sillä se tehtiin oksista, jotka ripustettiin poppeliin sidottuihin hyppynuoriin. Poppelissa asui se haltia, joka oli Ruusun haltialle suositellut laakeriteetä.
Majan valmistuttua he kaikki ryömivät sinne. Se oli hyvin pieni, juuri niin tilava, että he kumminkin koreineen mahtuivat sinne. Luulen ettei sinne olisi enää mitään muuta sopinut, ei edes toista kissanpoikaakaan. Katy, joka istui keskellä, aukaisi suurimman korin kannen, ja toiset kurkistelivat uteliaina nähdäkseen, mitä se sisälsi.
Ensiksi sieltä tuli paljon inkiväärileivoksia. Ne asetettiin huolellisesti ruoholle, kunnes niiden vuoro tulisi. Sitten tuli voikorppuja, kolme kullekin, ja niitten välissä oli kylmää lammaspaistia, ja viimeksi tusina kovaksi keitettyjä munia ja tukuttain voileipiä suolattuine paistipaloineen. Izzie-täti oli jo ennenkin varustanut evästä Paratiisin matkaa varten, ja hän tiesi sangen hyvin, mitä lasten ruokahalu merkitsi.
Voi, kuinka kaikki maistui hyvältä tuossa majassa, raittiin tuulen rapistellessa poppelin lehtiä, auringon paistaessa, metsän tuoksuessa ja lintujen puissa laulaessa! Aikuisten päivälliskutsut eivät liene koskaan sellaista iloa tuottaneet. Jokainen suupala tuotti nautintoa. Kun viimeinen muru oli syöty, otti Katy toisen korin esille. Ja siellä — oi, mikä miellyttävä yllätys! — oli seitsemän pientä piirasta — teevadeilla paistettuja siirappipiiraita — kaikki päältä ruskeita ja reunat sokeroidut. Ne maistuivat karamellilta ja sitruunalta. Ja oli siellä vielä kaikellaisia muitakin makeisia.
Kaikki huusivat riemuissaan. Yksin totinen Cecykin oli tyytyväinen, ja Dorry ja Hanna potkivat iloissaan koroillaan maata. Seitsemän paria käsiä ojennettiin heti koria kohti, seitsemät hampaat alkoivat työskennellä minuuttiakaan viivyttelemättä. Uskomattoman lyhyessä ajassa viimeinenkin piiraan jäännös oli hävinnyt, ja onnellinen tyytyväisyys valtasi seurueen.
"Mitä me nyt teemme?" kysyi Clover, kun pikku Filip käänsi korit kumolleen, ollakseen varma siitä, ettei niihin ollut jäänyt mitään syötävää.
"En tiedä", vastasi Katy uneksuen. Hän oli noussut paikaltaan ja oli puolimakuullaan pähkinäpuun käyristyneellä alaoksalla, joka riippui melkein lasten pään tasalla.
"Leikitään aikuisia", sanoi Cecy, "ja kerrotaan mitä aiomme tehdä."