"Kukaan ei sitä tiedä", sanoi nainen. "Mies tuli takaisin keskiyöllä, ja tänä aamuna ennen päivänkoittoa ajoivat tavarakärryt ovelle, hän asetti matkakapineet ja sairaan vaimonsa niihin ja ajoi tiehensä. Paitsi sinua, on moni muukin käynyt kolkuttamassa. Mutta herra Pudgettilla on avaimet, eikä kukaan pääse sisälle kysymättä häneltä."
Se oli totta. Rouva Spenser oli poissa, eikä Katy enää koskaan nähnyt häntä. Muutamien päivien perästä levisi huhu, että herra Spenser oli hyvin huono mies ja että hän oli tehnyt väärää rahaa. Poliisit etsivät häntä vangitakseen hänet, ja sentähden hän oli tullut asuntoonsa sellaisella kiireellä ja vienyt sairaan vaimo paran mukanaan. Kuultuaan tapauksesta itki Izzie-täti harmista. Hänen mielestään oli häpeällistä, että Katy oli käynyt vieraisilla vääränrahantekijän perheessä. Mutta tohtori Carr nauroi vain. Hän sanoi Izzie-tädille, ettei hänen mielestään sellainen rikos ollut tarttuvaa laatua, ja mitä tulee rouva Spenseriin, kävi hänen häntä kovasti sääliksi. Mutta Izzie-täti ei saattanut hillitä itseään, ja aina ollessaan pahalla tuulella mainitsi hän tapahtuman, vaikka siitä oli kulunut niin pitkä aika, että useimmat ihmiset olivat unohtaneet sen, ja Filip ja Hanna olivat lakanneet leikkimästä "herra Spenserin vangitsemista", joka kotvan aikaa oli ollut heidän lempileikkinään.
Katy oli aina hyvin pahoillaan, kun Izzie-täti puhui tylysti hänen sairaasta ystävä parastaan. Hänen silmänsä olivat nytkin kyynelissä, kun hän astui portille, ja hän näytti niin totiselta, että Imogen Clark, joka seisoi siinä häntä odottamassa, risti kätensä ja sanoi:
"Ah, huomaan! Ylimysmielinen tätisi kieltää!"
Imogenin oikea nimi oli Elisabet. Hän oli sievä tyttö tunteellisine, ulkonevine huulineen. Hänellä oli ruskea kiiltotukka ja kummallakin poskella oli pieni kihara. Olisi luullut, että ne olivat kiinnitetyt liimalla tai neuloilla, sillä ne eivät koskaan liikahtaneet, vaikka hän olisi nauranut ja pudistanut päätään kuinka paljon tahansa. Imogen oli luonnostaan iloinen tyttö, mutta hän oli lukenut niin paljon romaaneja, että hänen päänsä oli aivan pyörällä. Se kai osaltaan miellytti Katya, joka ihaili kertomuksia, ja hänen mielestään Imogen oli todellinen romaanisankaritar.
"Voi ei, ei hän kiellä", vastasi Katy saattaen tuskin olla nauramatta sille ajatukselle, että Izzie-tätiä sanottiin ylimysmieliseksi sukulaiseksi. "Hän sanoi, että hän on hyvin iloi — —." Sitä sanoessaan Katyn omatunto soimasi häntä ja lause loppui epäselvään muminaan. "Siis sinä tulet, etkös tulekin, ystäväni? Minä olen niin iloinen!"
"Ja minä!" sanoi Imogen kohottaen silmiään teatterimaisesti.
Siitä hetkestä aina viikon loppuun asti lapset eivät puhuneet muusta kuin Imogenin vierailusta ja kaikesta siitä hauskasta, jota heillä tulisi olemaan. Lauantaiaamuna ennen aamiaista Katy ja Clover rakensivat kauniin lehtimajan parsanoksista puun alle. Kaikki lelut järjestettiin sinne. Debby paistoi heille kanelileivoksia, kissalla oli punertava silkkinauha kaulassa, ja nuket ja pikeri olivat paraissa pukimissaan.
Noin puoli kymmenen saapui Imogen. Hänen pukunsa oli taivaansinistä hienoa villakangasta, ja siinä oli matala kaulus ja lyhyet hihat. Hänellä oli korallihelmiä tukassa, valkeat silkkikengät ja keltaiset käsineet. Kengät ja käsineet olivat aivan likaiset, ja puku oli vanha ja paikattu. Mutta koko asu teki niin hienon vaikutuksen, että lapset, jotka olivat pumpulisissa leikkipuvuissaan ja valkeissa esiliinoissaan, olivat aivan haltioissaan nähdessään vieraansa.
"Oi, Imogen, sinähän olet niinkuin jokin sadun nuori, hieno nainen!" sanoi vaatimaton Katy. Sen kuultuaan Imogen pudisteli päätään ja kahisutti hamettaan vieläkin enemmän kuin ennen.