"Mutta Katy Carr", sanoi Izzie-täti, "luulisi, että häpeäisit purkaa sisuasi pikku sisarellesi! Varmaankin Helena-serkku hämmästyy kuullessaan tällaista! Kas niin, Elsie rakas! Älä itke enää. Tule kanssani yläkertaan. Voitelen kipeän paikan, eikä Katy saa sinua enää loukata."
Niin he nousivat yläkertaan. Katy yksikseen jätettynä tunsi olevansa hyvin onneton: hän katui, uhmaili, oli tyytymätön ja nyreä samalla kertaa. Hän tiesi sisimmässään, ettei hänen tarkoituksensa ollut tehdä pahaa Elsielle, ja hän häpesi hirveästi tyrkkäisemistään, mutta Izzie-tädin viittaus kertoa Helena-serkulle saattoi hänet liian vihaiseksi, niin ettei hän voinut tunnustaa vikaansa itselleen eikä muille.
"En välitä!" hän mumisi niellen kyyneleitään. "Elsie on oikea itkuvauva, se hän on. Ja Izzie-täti pitää aina hänen puoltaan. Minähän vain sanoin tuolle pikku tyhmeliinille, ettei hän panisi isoa, raskasta taulua postiin!"
Hän meni sivuovesta pihalle. Hänen vajan sivuuttaessaan sattui uusi kiikku hänen silmiinsä.
"Kuinka Izzie-tädin kaltaista", ajatteli hän, "kieltää lapsia kiikkumasta, kunnes hän lupaisi. Luulen että hän arvelee olevan liian kuuman tai jotain semmoista. En välitä hänestä, en."
Hän istuutui kiikkuun. Se oli parasta lajia: leveä, mukava istuin ja uudet paksut nuorat. Istuin oli oikean välimatkan päässä lattiasta. Santeri oli oikea taituri laittamaan kiikkuja, ja puuvaja oli paras keinupaikka.
Se oli iso huone ja katto oli korkealla. Ei siellä ollut paljon puita sillä kertaa ja mitä vähän oli, sekin oli ladottu pitkin seiniä, jotta oli paljon tilaa. Siellä oli viileää ja pimeää, ja keinun liike synnytti tuulta. Se heilutteli Katyn tukkaa kuin isoa viuhkaa ja saattoi hänet hiljaiseksi ja uneksivaksi. Kaikellaisia unelmia alkoi liikuskella hänen aivoissaan. Keinuen edes takaisin kuin ison kellon heiluri hän vähitellen kohosi yhä korkeammalle, antaen vauhtia ruumiinsa liikkeillä ja iskemällä voimakkaasti lattiaa jaloillaan joka heilahduksella. Nyt hän oli jo kohonnut korkean kaarioven yläosan kohdalle. Hän saattoi jo koskettaa sen yläpuolella olevaa poikkihirttä ja pienestä nelikulmaisesta ikkunasta nähdä kyyhkysten kyniytyvän istuallaan ladon räystäällä ja valkoisten pilvien liitelevän sinisellä taivaalla. Hän ei ollut koskaan keinunut niin korkealle. Se oli kuin lentämistä, ajatteli hän, ja hän taivutteli ja heilutteli itseään istuimellaan yhä kovemmin, koettaen päästä yhä korkeammalle paukauttaakseen varpaitaan kattoon.
Yhtäkkiä, heilauksen korkeimmillaan ollessa, kuului kova rusahdus.
Keinu pyörähti rajusti viistoon ja heitti Katyn ilmaan. Hän tarttui
nuoraan, tunsi sen irtautuvan käsistään — sitten putosi hän alas.
Kaikki musteni hänen silmissään, hän ei tiennyt enää mistään!
Kun hän avasi silmänsä, oli hän ruokailuhuoneessa sohvalla pitkällään. Clover oli polvistuneena hänen vieressään kalpeana ja pelästyneenä, ja Izzie-täti tiputti jotain kylmää ja märkää hänen otsalleen.
"Mikä on hätänä?" sanoi Katy uupuneena.