"Muutamia päiviä!" toisti Katy toivottomalla äänellä.
Lääkärin mentyä, Izzie-täti ja Debby kantoivat Katyn hitaasti yläkertaan.
Se ei ollut helppoa, sillä pieninkin liike koski häneen ja tieto omasta voimattomuudesta koski enin. Hän ei saattanut olla itkemättä, kun hänet oli riisuttu ja pantu vuoteeseen. Tuntuihan kaikki niin hirveältä ja vieraalta. "Jospa edes isä olisi täällä", ajatteli hän. Mutta tohtori Carr oli mennyt maalle jonkun sairaan luo eikä luultavasti saattanut palata ennen huomispäivää.
Kuinka pitkän pitkä olikaan se iltapäivä! Izzie-täti lähetti päivällistä, mutta Katy ei voinut syödä. Hänen huulensa olivat kuivat ja hänen päätään pakotti kovasti. Aurinko alkoi paistaa sisään, ja huone kävi lämpimäksi. Kärpäset surisivat ikkunalla ja kiusasivat häntä laskeutumalla hänen kasvoilleen. Vähäisiä pistoksia tuntui siellä täällä selässä. Hän makasi silmät ummessa, sillä niitten aukipitäminen tuotti tuskaa, ja kaikellaisia levottomia ajatuksia tuli hänen mieleensä.
"Ehkäpä, jos selkäni on todellakin nyrjähtänyt, minun on maattava tässä kokonainen viikko", sanoi hän itselleen. "Voi kauheata, sitä en voi! Lupaa kestää ainoastaan kahdeksan viikkoa, ja minähän aioin toimittaa niin ihmeellisiä asioita! Kuinka voivat ihmiset olla niin kärsivällisiä kuin Helena-serkku, kun heidän on maattava paikoillaan? Eikö hän tule pahoilleen, kun saa kuulla tästä! Lähtikö hän todellakin eilen meiltä? Minusta siitä on vuosi. Jos en vain olisi mennyt tuohon ilkeään kiikku-pahaseen!" Ja sitten Katy alkoi kuvitella millaista olisi ollut, ellei hän olisi mennyt, ja kuinka hän ja Clover olivat aikoneet mennä Paratiisiin sinä iltapäivänä. He olisivat olleet siellä puitten viileässä varjossa. Kun tällaiset ajatukset liikkuivat hänen mielessään, kävi hänen päänsä yhä kuumemmaksi ja asentonsa vuoteessa yhä epämukavammaksi.
Yhtäkkiä hän tunsi, että ikkunasta tulvehtiva häikäisevä valo himmentyi ja että tuuli tuntui puhaltavan raikkaasti häneen. Hän avasi raskaat silmänsä. Laskuverhot olivat alhaalla, ja vuoteen vieressä istui pikku Elsie löyhytellen palmun lehdestä tehdyllä viuhkalla.
"Katy, herätinkö sinut?" kysyi hän aralla äänellä.
Katy katsoi häneen hätkähtäen ja hämmästynein silmin.
"Älä pelkää", sanoi Elsie, "en tahdo häiritä sinua. Hanna ja minä olemme hyvin pahoillamme, että sinä olet sairas", ja hänen pienet huulensa vapisivat. "Mutta me aiomme olla hiljaa, emmekä koskaan paiskele lastenkamarin ovea, emmekä melua portaissa niin kauan kuin olet sairas. Ja minä olen tuonut sinulle jotain oikein hyvää. Osa niistä on Hannalta ja osa minulta. Ne on sitä varten, kun sinä putosit kiikusta. Katso", — ja voitonriemuisena Elsie osoitti tuolia, jonka hän oli työntänyt vuoteen lähelle ja jolle oli juhlallisesti asetettu: 1:ksi tinainen teekalusto, 2:ksi kukkamaalauksilla koristettu lasikantinen rasia, 3:ksi nivelillä varustettu nukke, 4:ksi läpikuultava kirjoitustaulu ja viimeiseksi kaksi uutta lyijykynää.
"Ne ovat kaikki sinun — saat pitää kaikki", sanoi jalomielinen Elsie. "Sinä saat myös Pikerin, jos tahdot. Se on vain niin iso, ja pelkään että se ikävöi minua. Katy, etkö pidä näistä leluista? Ne ovat koko sieviä!"