"Ei", intti Elsie, joka päätettyään kertoa salaisuuden ei tahtonut tulla keskeytetyksi.
"Helena-serkku antoi minulle puoli dollaria, ja pyysi minun antamaan sen Debbylle ja sanomaan, että serkku oli hyvin kiitollinen hänelle siitä, että hän oli valmistanut hänelle niin hyviä ruokia. Ja minä annoin. Ja Debby oli oikein hyvillään. Ja minä kirjoitin Helena-serkulle kirjeen ja kerroin hänelle, että Debby pitää paljon puolidollarista. Sehän se salaisuus oli. Eikö se ollut hauska? Mutta sinä et saa kertoa kenellekään siitä, et koskaan, et koko elinaikanasi."
"En", sanoi Katy hymyillen väsyneesti. "En kerro."
Koko lopun iltapäivää Elsie istui vuoteen vieressä palmuviuhka kädessään karkoittaen kärpäsiä ja pysytellen poissa toisia lapsia, kun he kurkistelivat ovesta.
"Aivanko todella tahdot pitää minut täällä?" kysyi hän useamman kerran ja hymyili niin voitonriemuisesti, kun Katy sanoi: "Tahdon kyllä!" Mutta vaikka Katy sanoi "kyllä", luulen siinä olleen vain puoleksi totta, sillä nähdä tuo pieni anteeksiantava tyttö kulta, jota hän oli tylysti kohdellut, tuotti hänelle enemmän tuskaa kuin hauskuutta.
"Olen oikein hyvä hänelle, kun tulen terveeksi", ajatteli Katy itsekseen heittelehtiessään rauhattomana vuoteessaan.
Izzie-täti nukkui sen yön hänen huoneessaan. Katylla oli kuumetta. Kun aamu valkeni, ja tohtori Carr palasi kotiin, huomasi hän Katyllä olevan kovia tuskia; hän oli kuuma ja levoton, surullinen ilme silmissään.
"Isä", sanoi hän heti ensiksi, "onko minun maattava tässä kokonainen viikko?"
"Lapseni, luulen, että on", vastasi hänen isänsä, joka näytti huolestuneelta ja hyvin totiselta.
"Voi, voi!" nyyhkytti Katy, "kuinka jaksan sen kestää?"