IX LUKU
Synkkiä päiviä
Jos kuka tahansa olisi Katylle ensimäisenä iltana sanonut, että hän viikon lopussa vielä olisi vuoteessa ja tuskissa, ja ettei silloinkaan vielä saattaisi sanoa, milloin hän pääsisi liikkeelle, niin luulen että se tieto olisi vienyt häneltä hengen. Hän oli niin levoton ja malttamaton, että paikoillaan makaaminen näytti olevan maailman vaikeimpia tehtäviä. Mutta hiljaa loikominen ja ainainen selänpakotus oli vieläkin pahempaa. Joka päivä hän kysyi isältään värisevin huulin: "Enkö saa nousta tänään ja mennä alakertaan?" Ja kun isä pudisti päätään, värähtelivät hänen huulensa yhä enemmän kyynelten valuessa. Mutta kun hän koetti nousta, koski häneen niin, että hän oli iloinen saadessaan jälleen vaipua pehmeille tyynyille ja patjoille, jotka tuntuivat niin mukavilta hänen aroille luilleen.
Sitten seurasi aika, jolloin Katy ei koskaan pyytänyt lupaa nousemiseen. Se oli hirveän kovien tuskien aika, jota hän ei ollut voinut ennen kuvitellakaan, ja se valtasi hänet kokonaan. Päivät ja yöt jatkuivat toisiinsa sekoittuneina, ja Izzie-täti ei näyttänyt koskaan paneutuvan levolle. Aika, jolloin isä oli lakkaamatta hänen huoneessaan. Silloin kävi myös vieraita lääkäreitä, jotka hänen ylitsensä kumartuneina painelivat ja koettelivat hänen selkäänsä ja puhuivat toisilleen hiljaa kuiskaten. Se oli kuin pitkää, levotonta unta, josta hän ei voinut havahtua, vaikka olisi kuinka koettanut. Silloin tällöin hän kohottautui kuuntelemaan ääniä tai katsomaan, kun Clover ja Elsie seisoivat ovella hiljaa itkien, tai Izzie-tätiä, joka kulki huoneessa varpaisillaan narisevissa tohveleissaan. Sitten kaikki taas hälveni, ja hän vaipui pimeyden tilaan, jossa ei ollut muuta kuin tuskaa ja unta, joka salli hänen unohtaa kivun ja tuntui siis olevan parasta maailmassa.
Sivuuttakaamme tämä aika, sillä on ikävää ajatella iloisen Katymme olevan niin kurjana. Vähitellen tuskat lieventyivät, ja uni kävi rauhallisemmaksi. Kipujen vieläkin helpotettua Katy alkoi huomata, mitä ympärillä tapahtui, ja kysellä asioita.
"Kuinka kauan olen sairastanut?" kysyi hän eräänä aamuna.
"Eilen tuli neljä viikkoa", vastasi isä.
"Neljä viikkoa!" sanoi Katy. "En tiennyt, että siitä on niin kauan.
Isä, olenko ollut hyvin sairas?"
"Hyvin kultaseni! Mutta nyt olet paljon parempi."
"Millä tavalla loukkaannuin pudotessani keinusta?" kysyi Katy, joka nyt oli tavattoman valppaalla tuulella.