"En usko, lapseni, että saisin sinut sitä ymmärtämään."
"Mutta, isä, koeta!"
"No niin, tiedätkö, että sinulla on selässäsi pitkä luu, jota sanotaan selkärangaksi?"
"Luulin sen olevan jonkin taudin", sanoi Katy. "Clover sanoi, että
Helena-serkulla on selkärankatauti."
"Ei, selkäranka on luu. Se on kokoonpantu pienistä rivissä olevista luista, nikamista, ja sen sisässä on jonkinlainen hermoköysi, jota nimitetään selkäytimeksi. Hermot ovat niitä elimiä, joilla me tunnemme. No niin, jotta tämä selkäydin pysyisi loukkaantumattomana, on se kääritty pehmeään peitteeseen, jota sanotaan kalvoksi. Kun putosit keinusta, sattui isku yhteen nikamaan ja vahingoitti kalvon sisäpuolta; hermo tulehtui ja siitä syntyi selkääsi kuumetta. Ymmärrätkö?"
"Vähän", sanoi Katy, joka ei täysin tajunnut, mutta oli liian väsynyt kysyäkseen sen enempää. Levättyään vähän aikaa hän sanoi: "Isä, onko kuume nyt poissa? Voinko nousta ja mennä alakertaan?"
"Et toki vielä", sanoi tohtori Carr koettaen puhua iloisesti.
Katy ei kysellyt sitten sen enempää. Viikko vieri toisensa jälkeen. Kipu oli melkein poissa. Ainoastaan silloin tällöin se palasi muutamiksi minuuteiksi. Hän sai unta ja söi ja saattoi kohottautua vuoteessa pyörtymättä. Mutta ennen niin toimeliaat jäsenet olivat vieläkin raskaat ja elottomat, eikä hän kyennyt omin neuvoin kävelemään eikä seisomaan.
"Sääreni tuntuvat niin merkillisiltä", sanoi hän eräänä aamuna, "ne ovat kuin arabialaisissa saduissa mainitun prinssin jalat, jotka muuttuivat mustaksi marmoriksi. Isä, minkä luulet olevan siihen syynä? Eivätkö ne pian ala tuntua luonnollisilta?"
"Eivät pian", vastasi tohtori Carr. Sitten hän sanoi itsekseen: "Lapsi parka! Parempi olisi hänen tietää totuus." Niin hän jatkoi ääneen: "Pahoin pelkään, lapseni, että sinun on valmistauduttava olemaan vuoteessa kauan aikaa."