"Kuinka kauan?" kysyi Katy pelästyneen näköisenä, "kuukausiko vielä?"
"En saata juuri sanoa kuinka kauan", vastasi hänen isänsä. "Lääkärit arvelevat, kuten minäkin, että selkärankasi vamma poistuu vähitellen, kun olet vielä nuori ja niin vankka. Mutta saattaa kulua sangen pitkä aika siihen. Mahdollisesti saat maata kuukausia tai ehkä enemmänkin. Sellaisen vamman parantumiseen tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Se on kovaa, rakkaani", sillä Katy alkoi hillittömästi nyyhkyttää, "mutta onhan sinulla toivo, joka auttaa sinua kestämään. Ajattele Helena-serkkua, joka saa kärsiä vuodet läpeensä aivan toivottomana."
"Voi, isä!" huokasi Katy kesken nyyhkimistä, "eikö ole hirveätä, että muutamat minuutit kiikussa tuottivat niin suuren vahingon? Sellainen pikku seikka vain!"
"Niin, sellainen pikku seikka!" toisti tohtori Carr surullisesti. "Ja se oli myöskin pieni asia, että unohdit Izzie-tädin kiellon kiikkumisesta. Katy, sinulta puuttui vain pieni tottelevaisuuden hevosenkenkänaula."
Monta vuotta sen jälkeen kertoi Katy jollekin, että hänen elämänsä pisimmät kuusi viikkoa olivat ne, jotka seurasivat tätä isän kanssa tapahtunutta keskustelua. Kun hän sai tietää, ettei ollut tietoa pikaisesta parantumisesta, venyivät päivät hirvittävästi. Kukin päivä näytti edellistään ikävämmältä ja synkemmältä. Hän ei välittänyt itsestään eikä mistään muustakaan. Izzie-täti toi hänelle kirjoja, mutta hän ei tahtonut lukea eikä ommella. Häntä ei huvittanut mikään. Clover ja Cecy tulivat istumaan hänen luokseen, mutta kun hän kuuli heidän puhuvan leikeistään ja hommistaan, saattoi se hänet itkemään niin onnettomasti, että Izzie-täti ei sallinut heidän usein tulla sinne. He säälivät kovin Katya, mutta kun huone oli niin synkkä ja Katy pahalla päällä, niin ei heitäkään kovin haluttanut sinne mennä. Siihen aikaan Katy vaati Izzie-tädin pitämään laskuverhot kokonaan alhaalla, ja hän loikoi pimeässä ajatellen, kuinka surkea hänen kohtalonsa oli ja kuinka kurja koko hänen tuleva elämänsä tulisi olemaan. Kaikki olivat kärsivällisiä ja ystävällisiä hänelle, mutta hän oli liian itsekkäästi onneton huomatakseen sitä. Izzie-täti juoksenteli ylös ja alas portaita ja oli koko päivän jalkeilla koettaen kaikin tavoin viihdyttää häntä, mutta Katy tuskin sanoi "kiitoksia", eikä koskaan huomannut, kuinka väsyneeltä Izzie-täti näytti. Niin kauan kun Katy oli pakoitettu olemaan vuoteessa, ei hän osannut olla kiitollinen mistään, mitä hänelle tehtiin.
Mutta niin surulliset kuin päivät olivatkin, eivät ne olleet niin ikävät kuin yöt, jolloin Izzie-tädin nukuttua Katy makasi valveilla tuon tuostakin purskahtaen toivottomaan itkuun. Näihin aikoihin hän ajatteli kaikkia niitä suunnitelmia, joita hän oli laatinut suorittaakseen kauniita tekoja isoksi tultuaan.
"Enhän minä siis saakaan täyttää yhtään niistä", sanoi hän itsekseen, "ainoastaan maata tässä. Isä sanoi, että paranen vähitellen, mutta en parane, tiedän etten parane. Ja vaikka paranisinkin, olen hukannut kaikki nämä vuodet, ja toiset kasvavat ja pääsevät minun edelleni, ja minä en saa olla sen enempää heidän kuin muittenkaan lohduttajana. Voi sentään, sentään! kuinka hirvittävää se on!"
Helena-serkun kirje oli omiaan keskeyttämään nämä ajatukset. Isä toi sen eräänä aamuna ja ojensi sen Izzie-tädille.
"Helena sanoo menevänsä kotia tällä viikolla", sanoi Izzie-täti ikkunan äärestä, johon hän oli mennyt lukemaan kirjettä. "No niin, onhan se ikävää, mutta luulen että hän tekee oikein, kun ei tule, ja onhan se juuri niinkuin hän sanoo: yksi sairas talossa kerrallaan on kylliksi. Onhan minulla kyllin työtä Katyssakin."
"Voi Izzie-täti!" huudahti Katy, "poikkeaako Helena-serkku tänne kotimatkallaan? Oi, kehoittakaa häntä pysähtymään. Ainoastaan yhdeksi päiväksi, pyytäkää toki! Tahdon niin mielelläni nähdä hänet! En voi sanoa kuinka mielelläni. Etkö tahdo? Isä kulta, ole niin hyvä, niin hyvä!"