Hän melkein itki innosta.
"No niin, lapseni, jos toivot sitä kovin hartaasti", sanoi tohtori
Carr. "Se tuottaa kyllä Izzie-tädille vaivaa, mutta hän on niin hyvä,
että hän varmaankin sovittelee, jos se sinulle tuottaa paljon iloa.
Eikö niin, Izzie?" ja hän katsoi pyytävästi sisareensa.
"Tietysti minä sovittelen!" sanoi neiti Carr sydämellisesti. Katy oli niin iloinen, että hän ensi kerran elämässään omasta alotteestaan kietoi kätensä Izzie-tädin kaulaan ja suuteli häntä.
"Kiitos, rakas täti!" sanoi hän.
Izzie-täti oli tästä kovin hyvillään. Hänellä oli lämmin sydän, vaikka se oli kätketty hermostuttaviin tapoihin — mutta Katy ei ollut koskaan ennen ollut sairaana päästäkseen selville siitä.
Koko seuraavan viikon Katy oli odotuksen kuumeessa. Vihdoinkin
Helena-serkku tuli. Tällä kerralla Katy ei ollut portailla häntä
tervetulleeksi toivottamassa, vaan vähän ajan kuluttua isä toi
Helena-serkun sylissään ja asetti hänet isoon tuoliin vuoteen viereen.
"Kuinka täällä onkaan pimeätä!" sanoi hän, kun he olivat toisiaan suudelleet ja keskustelleet muutaman minuutin. "En saata nähdä kasvojasi ollenkaan. Vaivaisiko vähän enempi valo silmiäsi?"
"Oi, ei!" vastasi Katy. "Ei se minun silmiäni vaivaa, mutta minä en kärsi, että aurinko pääsee sisään. Silloin tunnen olevani tavalla tai toisella heikompi."
"Clover, kohota sitten laskuverhoja vähän ylemmä." Ja Clover teki niin. "Nyt minä voin nähdä", sanoi Helena-serkku.
Hän näki edessään hyvin avuttoman näköisen lapsen. Katyn kasvot olivat laihtuneet ja hänen silmiensä ympärille oli alituinen itkeminen muodostanut punaiset renkaat. Hänen tukkansa oli Izzie-täti sinä aamuna jo kahdesti, kammannut, mutta Katy oli kärsimättömästi sormillaan haronut sitä niin kauan, että se seista törrötti kuin tankea pensas. Hän oli puettu ohkoseen pumpuliseen aamupukuun, joka, vaikkakin puhdas, oli erikoisen rumasti tehty; ja huone oli kaikesta säntillisyydestä huolimatta synkän näköinen, tuolit olivat asetetut seinää pitkin, ja uunin reunustalla oli rivi lääkepulloja.