"Eikö ole kauheata?" huokasi Katy, kun Helena-serkku katseli ympärilleen. "Kaikki on kauheata. Mutta en välitä siitä nyt niin paljon, kun sinä olet täällä. Voi, Helena-serkku, tämä on ollut hirveätä, hirveätä aikaa."
"Tiedän", sanoi hänen serkkunsa surkutellen. "Katy, olen kuullut kaikesta ja olen niin pahoillani sinun tähtesi. Koetus on kova, rakkaani!"
"Mutta kuinka sinä", sanoi Katy, "kuinka sinä voit olla niin suloinen ja kaunis ja kärsivällinen, vaikka tiedät olevasi sairas kaiken ikäsi, etkä voi tehdä mitään, et kävellä etkä seistä?" — hänen äänensä vaipui nyyhkytyksiin.
Helena-serkku ei sanonut vähään aikaan mitään. Hän vain istui silittäen Katyn kättä.
"Katy", sanoi hän viimein, "onko isäsi sanonut sinulle, että hän luulee sinun vähitellen paranevan?"
"Kyllä", vastasi Katy, "kyllä hän sanoi niin. Mutta se ei tapahdu pitkään, pitkään aikaan. Ja minähän halusin tehdä niin paljon enkä nyt kykene tekemään kerrassaan mitään!"
"Mitä sinä halusit tehdä?"
"Lukea ja auttaa ihmisiä ja tulla kuuluisaksi. Ja minä olisin tahtonut opettaa lapsiamme. Äiti sanoi, että minun on huolehdittava heistä, ja niinhän minä aioinkin. Ja jos joskus paranen, ovat kaikki lapset jo silloin täysikasvuisia, eivätkä he tarvitse minua."
"Mutta miksi sinun on odotettava parantumistasi?" kysyi Helena-serkku hymyillen.
"Mutta Helena-serkku, mitä minä kykenen tekemään vuoteessa ollessani?"