"Sitäpä varten tulin", sanoi isä. "Luulen että iso ja pieni sairas ovat jo kyllin kauan keskustelleet. Helena-serkku näyttää väsyneeltä."
Minuutin ajan Katy tunsi olevansa itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän nieli kyyneleensä. "Ensimäinen kärsivällisyyden harjoitus", sanoi hän itsekseen, ja hän onnistui hymyilemään väsyneesti isän katsoessa häneen.
"Se on oikein, ystäväni", kuiskasi Helena-serkku nojautuessaan suutelemaan häntä. "Ja, Katy, vielä sananen. Tässä koulussa, johon sekä sinä että minä kuulumme, on eräs suuri etu, ja se on se, että Opettaja on aina saapuvilla. Hän ei koskaan poistu. Jos joudumme pulaan, on hän aivan vieressämme valmiina selittämään ja tekemään kaikki helpoksi. Koeta ajatella sitä, kultaseni, äläkä pelkää pyytää Häneltä apua, kun läksy näyttää vaikealta."
Katy näki pahoja unia sinä yönä. Hän oli opettelevinaan läksyjään kirjasta, joka ei auennut. Hän saattoi nähdä ainoastaan vähän sen sisältöä, mutta se oli sellaista kieltä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän koetti turhaan, hän ei osannut lukea sanaakaan ja kuitenkin kaikesta huolimatta tuntui se niin huvittavalta, että hän toivoi saavansa jatkaa.
"Voi, jos joku voisi auttaa minua!" huudahti hän kärsimättömästi.
Yhtäkkiä laskeutui käsi hänen olkapäälleen ja otti kirjan. Se aukesi silmänräpäyksessä ja koko sivu levisi hänen eteensä. Ja sitten käden etusormi alkoi osoittaa kutakin riviä, ja kun se liikkui, kävivät sanat selviksi, ja Katysta oli lukeminen helppoa. Hän katsahti ylös. Siinä hänen yläpuolellaan olivat isot kauniit kasvot. Silmät kohtasivat hänen katseensa. Huulet hymyilivät.
"Miksi et pyytänyt minua ennen, pikku koululainen?" sanoi ääni.
"Mitä, Sinäkö se olet, se, josta Helena-serkku puhui", huudahti
Katy.
Hän oli varmaankin puhunut unissaan, sillä Izzie-täti havahtui ja sanoi: "Mikä sinua vaivaa? Tahdotko sinä jotain?"
Uni katkesi ja Katy heräsi huomaten olevansa vuoteessaan, kun ensimäiset auringonsäteet tunkeutuivat ikkunasta ja Izzie-täti nousten kyynärpäilleen tuijotti unisena häneen ihmetellen.