Tuima vihuri keskipäivän lämpömäärän ollessa -17° (helmikuun 1 p.) saattaa olla hyvin vaarallista, ja varansa täytyy pitää, jollei tahdo paleltua. En tiedä kuinka käsieni olisi käynyt, jollei minulla ollut tuota kiinalaista käsikamiinia, joka aina pidettiin lämpimänä. Päivällä pidin sitä polvillani kameelinselässä, illalla maata pantuani se pistettiin vuoteen sisään. Ei ole myöskään mieluisata pestä silmiään, kun vesi jäätyy poloiseen nahkaan, jollei liiku rivakasti.
Alimmillaan oli pakkanen helmikuun alussa: alin määrä yöllä helmikuun 2 päivää vasten -30° ja yöllä 3 päivää vasten -33°. Teltassa laskeutui lämpö silloin -26,8 asteesen.
Helmikuun 6 p. yllätimme Hoo-dji-toon, ensimäisen kylän aavikon pohjoisreunalla. Seuraavana päivänä menimme taas täällä 385 metriä leveän Hvang-hon yli, ja 8 p. olimme Bao-tossa, missä ruotsalaiset lähetyssaarnaajat, herra ja rouva Helleberg, ottivat minut tavallisella vierasvaraisuudella vastaan. Heillä oli pieni seurakunta, johon kuului kymmenen kastettua kiinalaista, ja koulu poikia varten, he tekivät työtään innokkaasti ja olivat rakastettavimpia ihmisiä mitä koskaan olen tavannut. He kuuluivat amerikkalaiseen Christian Alliance lähetysseuraan, jolla on Bao-tosta Pekingiin kokonainen ketju asemia, missä 61 ruotsalaista lähetyssaarnaajaa toimii.
Mutta nyt on kärsivällisyyteni lopussa, pelkäänpä että tämän pitkän matkan kuvaaminen on koettanut liian paljon lukijankin kärsivällisyyttä.
Uskottuani karavaanini ja Islam Bajn hyviin käsiin minä kiiruhdin yksinäni vain yhden kiinalaisen kera pienillä kaksipyöräisillä muulien vetämillä rattailla helmikuun 12 p. edelleen itää kohti Sa-la-tjin, Dör-tjin ja Be-sia-tjin kautta Kvei-hva-tshungiin eli Koko-Khotoon ja oli minulla kussakin näistä kaupungeista ilo tavata kansalaisiani. Viimeksi mainitussa tapasin kahdeksantoista ruotsalaista, yhden norjalaisen ja yhden tanskalaisen, kaikki kuuluvia äsken mainittuun amerikkalaiseen lähetysseuraan. Kvei-hva-tshung on lähetystön keskipiste, ja täällä opettelevat tulokkaat kiinankieltä ennenkuin heidät lähetetään asemilleen.
Sieltä minä ajoin kahdeksassa päivässä Djan-dja-khuun eli Kalganiin, missä Kiinan muuri suikertaa niiden vuorien huipulle, jotka kohoutuvat kaupungin molemmilla puolilla. Täälläkin oli lähetyssaarnaajia, ruotsalaisia ja amerikkalaisia. Mutta nyt minulla ei ollut aikaa lepäillä. Vain neljän päivän matka erotti minut Pekingistä.
Kalganissa vuokrasin "too-djoon" (kantotuolin) ja kahden muulin kantamana matkasin Nan-kho-laakson poikki, menin yli vuorijonojen, jotka puolipiirissä rajoittavat Pekingin ympärillä olevia tasankoja ja erottavat ne mongolilaisesta ylätasangosta.
Maaliskuun 2 p. olimme alamaalla ja kulimme läpi lukemattomien kylien, ohi temppelien ja kanavien yli sekä tapasimme matkustajia joukottain. Minut valtasi juhlallinen tunne tänä päivänä, joka oli viimeinen matkallani Aasian halki. Tunnit tuntuivat minusta äärettömän pitkiltä eivätkä muulit liene koskaan kulkeneet näin hitaasti. "Kohta ollaan perillä", sanoi usein kiinalainen palvelijani rauhoittavasti, mutta yhä vain tuli uusia kyliä, uusia temppelejä ja puutarhoja ja yhä me vain hävisimme pitkille, mutkikkaille kylänkujille.
Tuhannessa ja yhdessä yössä minä olin kulkenut mannermaan läpi, mutta tämä viimeinen marssipäivä tuntui minusta edellisiä pitemmältä. Viimeinkin loisti jotain harmaata etäältä parin puuryhmän välistä. "Siinä se on Pekingin muuri!" selitti palvelijani. Niin, Pekingin kaupungin muuri se olikin.
Peking oli Aasianmatkani loppukohta, ja lukija saattaa ehkä ajatella millä tunteilla minä ajoin sen eteläportista sisään. Toista tuntia olivat muulit tepsutelleet kivettyä tietä kaupungin muurin läntistä ja eteläistä sivua ennenkuin kiinalaisen kaupungin osan läpi kulettuamme saavuimme Taivaan portille tunnelin tapaisine holvineen, missä ihmisiä, vaunuja ja eläimiä kuhisi kuin muurahaisia kekonsa luona.