Kaksitoista päivää viivyttyäni ja herra Pavloffin otettua huostaansa matkatavarani, jotka maksutta aijottiin lähettää kotiin Siperian kautta, heitin jäähyväiset uusille ystävilleni ja suuntasin kulkuni kotia kohti. Kolme tietä Eurooppaan oli minulla valittavana. Suorin kulkee itään Pohjois-Amerikan länsirannalla olevan Vancouver-saaren kautta ja pohjoista Pacific-rataa New-Yorkiin, mukavin postilaivalla Intian ja Suezin kautta. Mutta aikaan nähden pisin ja vaivaloisin on Mongolian ja Siperian poikki kulkeva maantie.
Minä valitsin viimeksi mainitun, joka siis vielä kerran, kuitenkin aivan toisissa oloissa, vei minut halki Aasian. Kaksipyöräisillä kiinalaisilla rattailla, joita veti mongolilaiset hevoset ratsastajat selässä, minä ajoin huimaa vauhtia Oobin laidattomien tasankojen, aavikoiden ja arojen poikki Urgan kautta Kiakhtaan.
Täällä opin siis tuntemaan uuden kulkutavan. Aisojen yläpäässä on kiekkurat, joiden läpi poikkitanko pistetään. Kaksi ratsastajaa ottaa sen polvilleen satulaan, kaksi muuta kiertää vyötärönsä ympäri tangon päihin kiinnitetyn nuoran ja niin mennä vilistävät he aron poikki rattaineen, jotka tärisevät ja hetkuvat niin että selkä siinä leikissä pahanpäiväiseksi pehmenee.
Sananlennättäjä lähetetään etukäteen viemään sanaa, että tietävät pitää hevoset varalla, ja kaksikymmentä ratsastajaa seuraa rattaita kunkin parin aseman välin. Kun ne neljä hevosta, jotka ovat olleet vetämässä, väsyvät, otetaan niiden sijaan neljä uutta, ja vaihto käy niin helposti ja nopeaan, ettei vaunuihin sulettu matkustaja sitä huomaa, jollei hän kurkista ulos vaunun etumaisesta ikkunasta.
Tietä ei ole eikä asemiakaan. Tuoreet hevoset ja miehet odottavat mongolien telttakylissä ja tietämistä on sen vuoksi missä noita paimentolaisia tapaa. Senpä takia me emme voineet noudatella mitään erikoista tietä. Miehet karkuuttavat karujen arojen, vesiuurrosten ja kumpujen poikki suoraa tietä päästäkseen seuraavaan telttakylään. Pohjois-Mongoliassa oli meillä muutamilla taipaleilla syvää lunta ja piti käyttää kameeliratsastajia.
Urgassa täytyi minun erota vanhasta uskotusta palvelijastani Islam Bajsta, joka oli seurannut minua eri rattailla. Katkerata oli jättää hänet, mutta niin paljon kuin halusinkin en kuitenkaan saattanut ottaa häntä kerallani kotiin. Konsuli Luba Urgassa otti hänestä huolta pitääkseen ja lähetti hänet hänen oman varmuutensa vuoksi venäläisenä postikuriirina Uljassutajhin, mistä hän Urumtjin kautta meni Kashgariin ja Oshiin. Huokasin helpotuksesta saatuani viho viimein kapteeni Saitseffiltä tiedon, että hän oli onnellisesti saapunut vaimonsa ja lastensa luo isäinsä kaupunkiin Oshiin Ferganassa.
Herra Pavloffin ystävällisyyden avuin oli minulla Pekingistä saakka kasakkavartijasto, joka seurasi minua aina Kiakhtaan asti. Sieltä jatkoin matkaa tarantasseilla, reellä ja telegoilla Baikalin ja Irkutskin kautta Kanskiin. Sitten matkustin rautateitse yhdeksässä vuorokaudessa Pietariin.
Toukokuun 10 päivänä 1897 näin Tukholman tornin huippujen ja talojen kohoovan eteeni, ja ihanata, selittämättömän ihanata oli taas astua ruotsalaiselle maaperälle samoiltuani kolme vuotta ja seitsemän kuukautta suuren Aasian erämaissa.