PEKINGIIN.
Elokuun loppupäivinä 1893 istuin junassa, joka kulkea jyryytti Pietarista itään päin. Vaunun ikkunain ohi vilahteli rajattomia aroja, parrakkaita talonpoikia, joilla oli päässä karvareuhkat ja yllä sarkakauhtanat, valkosia kirkkoja, joissa jokaisessa oli vihreä lyökkikupooli, kyliä ja tuulimyllyjä. Lakkaamatta, päiväkausia vieri sama taulu matkustajan silmäin ohi.
Kun oli päästy tuolle puolelle Moskovan, väheni ahdinko vaunuissa. Itsekukin sijoittui nurkkaansa niin mukavasti kuin taisi, pantiin tupakaksi ja alettiin pakinoida. "Minne matka?" kyseltiin toisiltaan. Useimmat aikoivat lähiseudun kaupunkeihin. Tuli sitten minunkin vuoroni.
"Entä minnekkä teillä on matka?" kysyi muuan matkatoveri vastapäiseltä sohvalta.
"Pekingiin".
Kysyjä ei nähtävästi ollut kuullut sitä nimeä koskaan ennen.
"Pekingiin? Enpä ole kuullut sen nimistä asemaa. On kai jossain toisessa kuvernementissa".
Pari muuta matkustajaa, jotka kuulivat vastauksen, hymähtivät.
Nähtävästi he pitivät sitä hyvänäkin pilana.
Mutta, lukijani, ei se pilaa ollut, vaan täyttä totta. Minä todellakin olin menossa Kiinan pääkaupunkiin, sinne Keltaisen meren rannalle, hyvinkin tuhannen ruotsin peninkulman päähän niiltä seuduilta, missä nyt kulimme.
Olin tehnyt rohkean suunnitelman matkustaa halki koko Aasian, pitkin pituuttaan, Kaspianmereltä Tyynelle valtamerelle saakka.