He rakastavat hurmaantuneina aukeata aroa, missä esi-isät elivät vapaata elämäänsä; heistä se on kaunis ja vaihteleva, ja vieras siitä kuitenkin turhaan etsii esinettä, jossa voisi katsettaan lepuuttaa. Totta on että aro on suurenmoinen, samalla tavoin kuin meri, mutta äärettömän yksitoikkoinen se on. Ajoin yötä päivää huimaavaa vauhtia, mutta aina pysyi maisema samana. Aina pysyi tarantassi suuren maaympyrän keskipisteessä, jonka ranta näytti olevan saavuttamattomissa, ja tuolla kaukana oli silmä erottavinaan maan pallon muodon.
Vain keväällä saattaa vieraskin nauttia näillä seuduilla käynnistään. Suloinen kukkastuoksu täyttää silloin ilman, kasvit kehittyvät uskomattoman nopeasti käyttääkseen mahdollisimman tarkasti lyhyen elinaikansa, ennenkuin hehkuva kesäaurinko taas kuivaa ja polttaa kaikki.
Olin nyt niin tottunut tarantassiin, että saatoin vähimmättäkään vaivatta nukkua yöni turkkien ja huopapeittojen keskessä vaunun pohjalla ja heräsin vain, kun troikka (kolmivaljakko) pysähtyi uuden asematalon eteen, missä uudet hevoset neljännestunnissa pantiin valjaisiin. 15 asteen pakkasessa havahtuminen on kuitenkin semmoisen yön perästä kaikkea muuta kuin miellyttävää; tuntee olevansa kuin pieksiäisistä päässyt, kankea ja kohmettunut, ja ikävällä odottaa teetä. Viimeinkin aurinko nousee taivaanrannasta, valaa kultiaan yli aron, sulattaa huurteen, joka yöllä on härmännyt ruohon valkoisella untuvallaan, ja karkoittaa arosudet postitieltä.
Ja sitten mennään taas neliä. Viiden tienoilla laskeutuu aurinko. Himmeä purppuraloiste valautuu arolle, kun päivän tähti, tulipunaisena kuin hehkuva tykinluoti, tuokion viivähtää etäisellä taivaanrannalla. Omituisia valoilmiöitä syntyy auringon laskiessa; silmä tekee mitä hullunkurisimpia erehdyksiä arvioidessaan välimatkaa ja kokoa, kun ei ole mitään, johon esinettä voisi verrata. Pari viatonta varista, jotka tarinoivat vähän matkan päässä tiestä, näyttää kameelin kokoisilta, ja jalan korkuinen aromätäs kasvaa lehteväksi puuksi. Auringon kadottua purppura muuttuu punasinerväksi ja vaaleansiniseksi, sitten muutamissa minuuteissa yhä tummemmiksi vivahduksiksi ja lopulta häipyy yön varjoihin. Pimeys ei kuitenkaan pääse aivan synkäksi, sillä ilma on puhdas ja kirkas, tähdet tuikkivat kuin sähkölamput ja kuun valo väreilee yli kirgiisien kotimaan.
Kulettuamme kuusi virstaa Tereklistä pohjoiseen, saavuimme Kara-kumin (Mustan hiekan) aavikolle. Kasvullisuus yhä harvenee, ja vähän ajan päästä meitä ympäröi paljas hiekka. Olemme seudussa, jota muinoin Aralin ja Kaspianmeren vesivyöryt huuhtelivat. Kuutamoyönä saavuin keskellä hiekkamertä sijaitsevalle Konstantinovskajan pikku pysäkille, missä matkustajani "huoneena" oli kirgiisiläinen kibitka, joka tähän vuoden aikaan oli vähemmän miellyttävä. Täältä lähtien Kamishli-bashiin saakka, 12 peninkulman matkalla, käytetään baktrilaisia, kaksiryhäisiä kameeleja, koska hevoset ovat liian heikkoja vetämään raskaita ajoneuvoja hietikossa, joka monesti muodostaa pienempiä, lainemaisia särkkiä.
En ollut monta minuuttia odottanut Konstantinovskajassa, kun jo kuului hyvin tuttua mylvinää ja kurlutusta, ja kolmen majesteetillisen kameelin haaveelliset varjot kuvautuivat kuutamossa. Ne valjastettiin troikkaan tarantassin eteen ja lähtivät tasaisesti juosta hölkyttelemään jämshtshikan viheltäessä. Tasaista ja nopeaa juoksuaan ne sitte jatkoivat, mutta aina väliin puhaltuivat neliseen.
Yleensä kameelit olivat sävyisiä ja kilttejä, ja jämshtshikka saattoi istua silloin kuskipukilla; mutta pari kertaa kameelivaljakot juonittelivat ja tahtoivat myötäänsä kammeta omille teilleen, jonka vuoksi ajaja silloin asettui keskimäisen selkään. Ohjakset on kiinnitetty ylähuulen läpi pistettyyn puikkoon, ja tällä julmalla tavalla nuo suuret konit pakotetaan tottelemaan.
Vaikka olikin ollut huvittavaa ajaa kameeleilla, tuntui kuitenkin turvalliselta, kun taas kolme hevosta valjastettiin tarantassiin. Ilo katkesi kuitenkin lyhyeen, sillä emme olleet puolitiessä seuraavaa asemaväliä, kun vaunut tarttuivat kiinni suolalampeen, josta niitä ei saatu hievahtamaan eteen- eikä taaksepäin. Ajaja huusi ja läiskytti piiskallaan, hevoset kampesivat taaksepäin, nousivat pystyyn ja kiskoivat valjaat rikki. Ei ollut lopulla muuta neuvoa kuin lähettää mies selkähevosella asemalta apua hakemaan. Odotettuani pari tuntia sateessa, tuulessa ja pilkkopimeässä ja kummailtuani mikseivät seudun sudet pistäytyneet tuttavuutta tekemään, saapui kaksi kirgiisiä kahdella uudella hevosella; hevoset valjastettiin entisten lisäksi troikan eteen, josta nyt tuli "pätjorkka" eli viisivaljakko. Yhteisvoimin hevoset onnistuivat saamaan ajoneuvot ylös liejusta, johon ne olivat vajonneet yhä syvemmälle, ja kitkuen kieri sitten pyörien ympäri isoja savi- ja hiekkaköntäleitä, kun matkaa jatkettiin aroa pitkin.
Tie oli useampia kyytivälejä kulkenut oikeata erämaata, missä vain jokunen harva saksaoli jaksoi kitua, mutta nyt se kulki seutua, joka oli äskettäin ollut tulvan alla ja jossa kasvoi pitkää ja hyötysätä kamishia. Aina Fort Perovskista, Sir-darjan rannalla, Tjumen-arikin asemalle saakka on kasvullisuus hyvin rehevä. Siellä kasvaa kamishi, saksaoli ja okaisia pensaskasveja, jotka ovat paisuneet tiheiksi viidakoiksi, joiden välitse tie suikertaa kapeana kujana. Täällä on tiikereillä, metsäsioilla ja gaselleilla lempi-tyyssijansa, ja hanhia, sorsia ja varsinkin fasaaneja on siellä suuret laumat. Viimeksi mainitut ovat niin kainostelemattomia, että tien reunasta katselevat ohi kulkevia vaunuja, mutta niin pian kuin pysähtyy ampumaan, ne pyrähtävät lentoon suhisevin siivin ja viheltäen. Varsin tervetullutta ruokaa oli muutoin fasaanin hieno ja valkoinen liha loppumatkaksi, etenkin kun ruokavarat olivat kohtsillään lopussa.
On totta tosiaan mukavampaa ajaa rautatievaunussa kuin tarantassilla. Edellisen laatuisessa kulkuneuvossa ei tavallisesti tarvitse pelätä pyörien varistumista eikä akselien taittumista; mutta tarantassilla ajaessa saattaa kumpikin sattua, ja tuon tuostakin täytyy tutkia vaunuja. Ajateltakoonpa hämmästystäni, kun eräänä päivänä vaunuja tarkastaessani havaitsin, että etuakseli oli mennyt keskeltä poikki ja vain mutterit pitivät sitä kiinni. Asemapäälliköltä (starestalta) sain sen tuskin ilahduttavan tiedon, että Turkestanissa, 18 peninkulman päässä, tapaisin sepän; mutta hän arveli laitoksen kyllä pysyvän koossa, jos kuskit vain ajoivat ihmisiksi.