Mutta mikä mies sitten on tämän talon omistaja, jonka koti nyt muutaman päivän oli minunkin kotinani? Että t:ri Hybennet on Ruotsista, olen jo huomauttanut eikä tarvitse pitkiä aikoja havaitakseen, että hän on sydämmensä pohjasta isänmaansa poika. Vaikka hän on neljätoista pitkää vuotta elänyt auringonnousun maassa, on synnyinmaa hänen rakkain muistonsa, ja äidinkieltään puhuu hän sujuvasti.
Tohtori Bertrand Hybennet on syntyisin Göteborgista, jossa isänsä oli hammaslääkäri, ja jonka ammatin poikakin valitsi. Kehittyäkseen ammatissaan, lähti hän ensin Saksaan, jossa hän lueskeli muutaman vuoden, ja sitten Parisiin, jossa hän viidessä vuodessa kehittyi sangen eteväksi alallaan. Ollessansa täällä Ranskassa, tehtiin hänelle tuo loistava ja kunniakas tarjous rupeamaan henkilääkäriksi ja varsinkin hammaslääkäriksi Persian shaahille. Tohtori Hybennet suostui tähän vastuunalaiseen ja vaaralliseen toimeen, josta moni, kuinka houkuttelevaiselta se näyttäneekin, olisi kieltäytynyt. Hankittuaan itselleen runsaasti koneita, jätti hän pitkät hyvästit kotiseudulleen ja lähti, rohkeasti luottaen taitoonsa ja onneensa, uuteen isänmaahansa itään. Että hänen toiveensa ovat toteutuneet, tietää parhaiten se, joka on käynyt tässä pohjolaisessa kodissa Teheranissa, ja monelta taholta saanut todistuksia siitä, että harva eurooppalainen, niin täydellisesti kuin t:ri Hybennet, on voittanut shaahin luottamuksen ja kunnioituksen.
Mutta t:ri Hybennet ei ole hyödyksi ainoastaan shaahille: hänen maineensa taitavana hammaslääkärinä on levinnyt koko pääkaupungin väestön kesken, jopa kauvaksi sisämaahankin. Shiratsissa, vieläpä Persian lahden rannallakin, tapasin, talonpoikia, jotka tunsivat t:ri Hybennetin. Hän on hampaitten hoidosta kirjoittanut persiankielellä kirjan, joka on maassa laajasti levinnyt, ja oleskellessani Teheranissa, sain joka aamu nähdä sitä miesten ja naisten paljoutta joka odotti päästäkseen hänen vastaanottohuoneeseensa. Kun käy shaahin linnassa, näkee monta ruotsalaista esinettä ja varsinkin kirjastossa on moni ruotsalainen teos, sisältävä kuvia kaukaisen pohjolan kansasta ja luonnosta. Tohtori Hybennet onkin ymmärtänyt niin kiinnittää shaahin huomion Ruotsinmaahan, että tämä kerran on julkisesti lausunut haluavansa tulla tänne. Ruotsissa onkin säilyssä muistoja t:ri Hybennetin auliudesta ja isänmaanrakkaudesta: Göteborgin museon itämaalaisessa salissa näkee lasikuuppien alla kallisarvoisia persialaisia esineitä, jotka t:ri Hybennet on lahjoittanut.
Oleskeltuani kymmenen päivää Teheranissa, tahdon kertoa minkä vaikutuksen kaupunki tekee muukalaiseen, joka siellä on ensikertaa.
Aamulla huhtik. 19 p. ajoin t:ri Hybennetin kanssa kaupungilla hänen upeissa vaunuissansa. Emme olleet kauvaksi ehtineet, kun me erään kadun päässä havaitsimme muutamia henkilöitä punaisissa, valkoreunaisissa puvuissa, päässä korkeat hopeaiset kypärit ja kirjavat höyhentöyhtöt. Kun kysyin isännältäni, mitä tämä merkitsi, vastasi hän: "shaahi tulee" ja ajoi heti eräälle poikkikadulle. Siellä astuimme vaunuista pois, jätimme hevosemme ratsastavalle palvelijalle ja itse menimme pääkadulle, johon ehdimme juuri parhaaksi näkemään, kun "kaikkein kuningasten kuningas" ajoi sivutse, Edellä juoksivat äsken mainitut palvelijat, "ferrashit" tulipunaisissa verkapuvuissa. Käsissä oli heillä runsaasti puolentoista metrin pituiset hopeasauvat, joita he heiluttivat edestakaisin, tyhjentääkseen kadun ihmisistä. Onneton se, joka ei hyvissä ajoin katoa johonkin porttikäytävään tahi kujaan. Joka hidastelee, saa aimo sivalluksen hopeasauvasta, sillä hänen kurja olentonsa pidetään liian halpana ja arvottomana lähestymään korkeata hallitsiaa lähemmäksi kuin pyssynkantamaan päähän. Katu tyhjentyikin sentähden silmänräpäyksessä. Kaikki ratsastajat kiirehtivät poikkikaduille, ja jalkaihmiset katosivat niinkuin taikaiskulla. Koska minä olin t:ri Hybennetin seurassa, sain kunnian jäädä kadulle hänen viereensä.
Ferrashia seurasi tulisilla hevosilla ratsastaen noin 50 sotamiestä, komeissa virkapuvuissa, varustettuna aseilla ja pitkillä tikareilla siselöidyissä hopeatupissa. Näitten jäljestä tuli shaahi itse, ajaen vehreissä, komeilla kultakoristuksilla varustetuissa vaunuissa, joitten neljässä kulmassa oli kultaiset kukkatertut ja ylinnä suuri keisarillinen kruunu. Vaunuja veti kuusi sysimustaa oritta, joilla oli hopeaiset satulavaipat, kolmen vasemmanpuolisen hevosen selässä istui ratsastaja. Shaahi istui yksin vaunuissa, sillä ei löydy ketään sen arvoista, että saisi ajaa shaahin rinnalla. Hän oli kääritty mustaan vaippaan, päässä oli hänellä pieni, musta persialaislakki, ja siinä valkoinen töyhtö. Me kumarruimme maahan asti, ja shaahi katseli minua erittäin tarkasti. Hänen huomionsa kiintyi niin jokaiseen vieraaseen, ja kyselipä hän sitte myöhemmin t:ri Hybennetiltä, kuka minä olin, mitä minä tahdon ja mihin matkustin, sekä kuuluu pitäneen minua liian nuorena ja kokemattomana uskaltaakseni yksinäni lähteä niin pitkälle matkalle.
Vaunujen jälestä ratsasti vielä noin 50 sotamiestä, ja viimeksi tuli tyhjät vaunut, samannäköiset kuin ne, joissa shaahi ajoi. Kysyin t:ri Hybennetiltä, mitä varten ne olivat ja hän selitti niitten olevan varavaunut, jotka heti olisivat valmiina käytettäväksi, jos ensimmäiset särkyisiyät. Näitten takana oli sitäpaitsi muutamia valjastettuja vaunuhevosia, valmiina nekin vaunujen eteen pantaviksi, siinä tapauksessa, että joku hevosista kaatuisi tai vikaantuisi. Näitä varokeinoja käytetään ei ainoastaan matkoilla Teheranin ympäristössä, vaan pienimmilläkin matkoilla kaupungissa, ja shaahilla on aina tämmöinen suuri seurue.
Kun kuninkaallinen retkikunta oli ohitsemme mennyt, jatkoimme matkaamme suurelle linnanmuurille, joka ympäröi kaupunkia. Tämä on, niinkuin jo olen maininnut, höllästä mullasta tehty valli, niin kurja, että pitkinä sadeaikoina suuret kappaleet siitä lohistuvat alas viereiseen hautaan. Tähän viimemainittuun heitetään sitäpaitsi basaareista kaikellaista roskaa, ja kaduille kaatuneet eläimet joutuvat myös siihen. Pääkaupungin asukkaat uskovat kuitenkin täydellisesti, että muuri ja hauta suojelee heitä kaikista vaaroista. Polak kertoo sotaministerinkin kerran kysyneen itävaltalaiselta upseerilta, onko hän koskaan kotimaassaan nähnyt tämän linnoitusmuurin vertaista.
Sitte kävimme katsomassa Englannin lähettilään palatsia, jota suuremmoinen puutarha ympäröi, poliisimestarin, kreivi Monte Forteksen linnamaista taloa, joka patsaineen, koristuksineen, epäilemättä on Teheranin kauniin yksityisrakennus, sekä viimeksi sairashuonetta, ranskalaista kirkkoa ja Ameriikan lähettilään taloa.
20 p. huhtikuuta oli persialaisten suuri juhlapäivä, sillä Uudenvuoden juhla, josta sittemmin kerron, oli nyt lopussa ja nyt se piti suurella juhlallisuudella loppuun soitettaman. Tässä tarkoituksessa oli shaahi järjestänyt kello 10 aamulla kilpajuoksut kaupunginmuurin ulkopuolella. Me lähdimme sentähden tuntia aikaisemmin ja ratsastimme pitkiä, kapeita katuja eräästä kaupunginportista ulos. Kilpakentälle johtavalla tiellä oli lukematon joukko ratsastajia ja käveliöitä. Hevostungos tuntui ajoittain oikein vaaralliselta, varsinkin minulle, jolla oli hurja ja vikuri ratsu. Risteilimme eteenpäin väkijoukon läpi, kunnes oli mahdotonta päästä eteenpäin, jonkatähden astuimme alas, jätimme hevoset meitä seuraavalle tallimiehelle ja jatkoimme matkaamme jalan, suurelle punaiselle teltalle, johon muutamat itävaltalaiset överstit olivat meitä käskeneet.