Orjuus Persiassa on viime aikoina melkoisesti vähentynyt, mutta sitä tavataan kumminkin vielä, vaikka se esiintyykin sangen lievässä muodossa. Valkeat orjat ovat paljon harvinaisempia kuin mustat. Näitä jälkimäisiä tuodaan Abessiniasta ja Sansibarista, Maskatin ja Bushirin kautta. Shirazissa ovat suurimmat orjamarkkinat, ja sieltä levitetään tätä kauppatavaraa sisämaahan. Usein tulevat ne jo lapsina Persiaan, jossa he pian kotiutuvat, oppivat persian kielen ja persialaiset tavat. Usein antaa heidän omistajansa heille vapauden; silloin he menevät naimisiin ja ryhtyvät johonkin käsityöhön. Jos sunniittilaiset orjat menevät shiittien uskoon, saavat he samalla vapautensa. Orjia kohdellaan lempeästi; he ovat ylimalkain yhdenvertaiset vapaitten palvelijain kanssa. Suuren palvelijajoukon omistamista pidetään Persiassa mahtavuuden ja rikkauden todistuksena. Se hyöty minkä palvelusväki tekee ei kuitenkaan ole erittäin suuri; sitä käytetään pikemmin jonain ylellisyystavarana. Kun herra menee ulos, seuraavat palvelijat hänen perässään; kun hän ratsastaa, käyvät he hänen hevosensa edellä. Ministereillä ja kenraaleilla on joukottain palvelijoita mukanaan, ja shaahilla, niinkuin ennen on mainittu, useampia satoja. Myös palvelusväkeä kohdellaan hyvin, mutta sen ylläpito tulee kalliiksi; sen lisäksi tulee että palvelija kaikista ostoksista, jotka hän isäntänsä laskuun tekee, omaksi hyväksensä ottaa määrätyn voiton. Tämä on tuo n.k. mutakkel eli "toimituspalkkio", jolla on suuri merkitys koko kansan elämässä, sekä ylhäisten että alhaisten. Mitä tällä ymmärretään, selviää paraiten muutamien esimerkkien kautta. Jos kokin on ostettava 10 "siresiä" lihaa herransa laskuun, ostaa hän vaan 8, ja niistä hän sanoo maksaneensa 12 "shahia", vaikka kaikki 10 itse asiassa maksavat vaan yhtä monta shahia. Kun nyt liha on keitettävä, ottaa hän pois itseänsä varten vähintään 2 siresiä, jonka vuoksi hänen herransa itse asiassa saakin vaan 6, joista hän on saanut maksaa saman hinnan kuin kahdestatoista. Kumminkaan ei saa luulla, että ne ovat ainoastaan halvat palvelijat, jotka tällä tavalla ymmärtävät parantaa tulojansa; ei, jota korkeampi arvo, sitä suurempi "mutakkel". Eräs shaahin kamariherroista näki eurooppalaisen kauppiaan luona kaksi kaunista kiinalaista vaasia, joista tämä pyysi kymmenen tuhatta krania. Hän tarjoutui nyt myymään ne shaahille tästä hinnasta tuhannen kranin toimituspalkkiota vastaan, jonka jälkeen vaasit vietiin palatsiin, jossa shaahi heti osti ne kahdestatoista tuhannesta kranista. Kauppiaalle sanoi kumminkin kamariherra, että shaahi oli tahtonut antaa vaan kahdeksan tuhatta, jota vastoin hän oli kyllä taipuvainen myöntämään toimituspalkkion tinkimistä puoleksi; 4,500 krania oli kumminkin hovimiehen voitto kaupasta. Melkein samalla tavalla menetellään, kun joku tahtoo jotain saada aikaan ministerien tai muiden korkeampien virkamiesten avulla. Virkahakemuksia tai anomuksia oikeuden saamiseksi täytyy aina seurata rahalahjat vastaten sitä etua, jota tahdotaan voittaa. Siten hankkivat virkamiehet itselleen "mutakkelin" kautta paljon suuremmat tulot kuin mitä heidän palkkansa tekee.
Persialainen rakastaa hienoja, sieviä ja kallisarvoisia vaatteita. Tärkeimmät vaatekappaleet ovat paita, alusnuttu eli liivi, takki, jonka leveät liepeet ulottuvat polviin, avarat housut sekä ennen kaikkia päähine. Kansallislakki eli "kullah" on valmistettu mustasta karitsannahasta. Varakkaat käyttävät tähän tarpeeseen Bukaran nahkoja, joita pidetään hienoimpina. Ennen oli kullah hyvin korkea ja ylöspäin suippeneva, mutta on aikojen kuluessa käynyt yhä matalammaksi ja on nyt tasapohjainen. Siitä puuttuu töyhtö, lappu ja röytä; ainoastaan shaahilla on oikeus lakin etupuolella kantaa valkoista töyhtöä. Kullahin tulee olla pyöreä ja tasainen muodoltaan, ja sitä kannetaan erityisellä taidolla. Äskettäin antoi shaahi määräyksen, että kaikkien hänen palveluksessaan olevien eurooppalaisten tulee virassa ollessaan käyttää persialaista päähinettä. Tämä herätti suurta tyytymättömyyttä, sillä kasvot joutuvat sen kautta ilman suojaa alttiiksi auringon polttaville säteille. Turbaania käyttävät arabialaiset, afganit, belutshit ja kurdit, sekä lisäksi seidit, papit, koulunopettajat ja lääkärit. Ainoastaan seidit — s.o. ruhtinaat — ovat oikeutetut kantamaan siniviheriää turbaania, joka on tunnusmerkkinä siitä, että he ovat profeetan jälkeläisiä. Toinen tärkeä vaatekappale on nenäliina, jota Persiassa käytetään vallan toiseen tarkoitukseen kuin Euroopassa. Sitä näet ei suinkaan käytetä nenän puhdistamiseen, vaan sen sijaan kannetaan siinä kirjeitä, paperia, sormuksia, koristuksia tai ruokatavaroita. Edelleen on huomattavana vyö, joka kiedotaan useampia kertoja vyötäisten ympäri. Varakkaat käyttävät tähän kashimirisaalia. Sukat ulottuvat ainoastaan kehräluuhun saakka, mutta ovat paksut ja tavallisesti kauniisti kirjaillut. Ne tulevat näet enemmän näkyviin kuin meillä, koska persialaiset sisällä riisuvat kenkänsä. Nämä ovat suippokärkiset ja korkeilla koroilla varustetut. Kun kantapää on vapaana kengän ulkopuolella, vaaditaan jonkun verran taitoa, jotta voisi vakavasti kulkea persialaisilla jalkineilla. Tasapohjaisia tohveleita käytetään myös. Muun puvun päällä käytetään juhlatiloissa viittaa, joka meidän silmissämme enemmän näyttää yönutulta, mutta joka persialaisten mielestä on komein vaatekappale.
Naisten puku on jo ennen kuvattu. Ulkona on naisten ainoa näkyvissä oleva vaatekappale suuri, sininen pussimainen viitta, joka ulottuu kiireestä nilkkoihin saakka ja siten yhtenä kappaleena muodostaa päähineen, päällyskapan ja housut. Otsan kohdalta alkaa valkea huntu, joka ulottuu polviin. Silmien kohdalla on se varustettu läpinäkyvästä kankaasta tehdyllä ristikolla. Tuskin saattaa ajatella rumempaa pukua kuin tämä, ja sangen sattuvasti on joku sanonut, että persialaisen naisen kävelypuku näyttää likaisten vaatteiden kääryltä, jota kannetaan pesuun. Sisällä ovat naiset puettuina vallan toisellaiseen pukuun. Kaulassa on kallisarvoinen silkkihuivi, hartioilla keveästä kankaasta tehty liivi, joka ulottuu vyötäisille saakka, edelleen valkea hame; ulottuen polviin asti ja jättäen sääret aivan paljaiksi. Kun persialainen nainen sairaana ollessaan tässä kevyessä puvussa ottaa vastaan eurooppalaisen lääkärin, ovat kasvot aina ensimäiset, joita hän koettaa peittää. T:ri Hybennet kertoi, että kun hänen kerran piti paikata erään kuninkaallisen puolison hammasta, tätä ei millään tavalla tahdottu saada kokonaan ottamaan pois huntua; hän painoi sen itsepintaisesti alas ylähuuleen saakka. Tohtori laski silloin työaseen kädestään ja sanoi, että hän ei voinut jatkaa operatsioonia. Vaikeuden ratkaisi kumminkin eunukki, joka seisoi tuolin takana; yhdellä repäisemällä tempasi hän hunnun pois ja viskasi sen huoneen toiseen päähän.
Koristuksiin ja jalokiviin ovat persialaiset erityisesti mieltyneitä. Korkea-arvoinen mies ei esiinny milloinkaan ellei hän ole koristettu kellolla, sormuksilla, rukousnauhalla ja sinetillä. Etenkin ovat koristukset naisten mielitekojen esineenä, ja haaremikesteissä koettavat he voittaa toisensa rannerenkaitten ja kaulanauhojen kalleudessa ja jalokivien ja helmien paljoudessa. Erittäinkin turkoosit ovat suuressa arvossa. Kirkkaasta turkoosista maksetaan enemmän kuin Euroopassa. Se on valoisan tulevaisuuden vertauskuva. Persialainen voi istua pitkät ajat ja pitää turkoosisormustaan aurinkoa päin nauttien yksistään sen katselemisesta. Jalokivien tarkka tunteminen on yksi sivistyksen tuntomerkki. Smaragdeja ja rubiineja pidetään myös suuressa arvossa. Jälkimäisillä uskotaan olevan lisäksi parantavia vaikutuksia. Eräs baktiarien ilkhani nautti suojellakseen itseään vaaraa vastaan, joka aamu rubiinin, joka jauhettiin hienoksi ja leivottiin kakkuun. Tämä varovaisuuskeino ei kumminkaan häntä paljoa auttanut, sillä hän oli juuri se, jonka Sel-i-Sulttaani murhasi. Juhlatiloihin pukee kukin ylleen niin monta koristusta ja kalleutta kuin mahdollista. Kun shaahi on täydessä juhlapuvussa, kantaa hän rinnassaan neljäkymmentäkaksi suurta jalokiveä, kolme kummallakin olkapäällä ja koko joukon töyhdössä.
Lopuksi esitettäköön miten Persiassa toimitetaan hautaus, joka ylimalkaan vietetään samalla tavalla kuin tattareilla. Kun sairaan riutuvat voimat ilmaisevat, että kuolema ei ole kaukana, kutsutaan paikalle molla, jonka läsnä ollessa testamentti tehdään. Jos kuoleva on rikas mies, määrää hän usein suuria summia hyväntekeviin tarkoituksiin. Sen jälkeen lukee molla hyvin tunnetun rukouksen: "la illaha illalah", "ei ole olemassa mitään Jumalaa ilman Jumalaa, Muhammed on Jumalan profeetta ja Ali hänen sijaisensa". Kun elonkipuna on sammunut, alkavat itkijättäret surkean voivotuksen lyöden samalla päähänsä. Sitten ryhdytään heti hautajaishommiin, koska persialaiset erittäin vastenmielisesti pitävät ruumista talossa. Kuollut viedään paareilla sukulaisten ja ystävien saattamana imamzadehiin eli kirkkomaahan, jossa ruumis pestään tarkoin ja puetaan. Sitten pannaan kamvertinkappale vainajan suuhun, jonka jälkeen hän lasketaan matalaan hautaan, niin että kasvot ovat käännettyinä Arabian pyhiä kaupunkeja päin. Raskas kivi pannaan vihdoin haudan suulle, jotteivät sakaalit ja hyenat kaivaisi ruumista ylös, joka kumminkin usein tapahtuu. Mitään ylellisyyttä hautakivissä ei tapaa. Vainajan nimi, ammatti ja ikä sekä koraaninvärsy on ainoa, joka kaunistaa kiveä. Varakkaat persialaiset määräävät tavallisesti testamentissaan jonkun summan hautapaikan ostamiseksi jossakussa pyhistä kaupungeista, Kerbela, Kum, Shah-Abdul-Azim tai Meshed. Sellaisessa tapauksessa viedään ruumis johonkin moskeijaan siksi kun ensi ruumiskaravaani lähtee, joka usein saattaa kestää sangen kauvan, sillä seurauksella kuin ennen on mainittu. Ruumis kääritään silloin viltteihin, asetetaan kaksi salkoa sen sivuille ja ympäri sidotaan köydet, usein niin, jonka itse olen ollut tilaisuudessa näkemään, että paljaat jalat riippuvat ulkopuolella. Tässä yksinkertaisessa asussa lähdetään matkalle, ja kun tämä usein kestää kuukausia, saattaa kuvitella, missä tilassa tuo hajoava tomumaja vihdoin lasketaan siunatun maan poveen.
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Kieli, sivistys, uskonto ja lait.
Kuten Persiassa asuu useita eri kansakuntia, samoin myöskin puhutaan maassa useita eri kieliä. Paitsi persiankieltä, joka on kirjallisuuden samoinkuin hovin ja hallitusneuvostenkin kielenä, huomaamme turkinkieltä, arabiankieltä, kurdinkieltä, armeniankieltä ja kaldeankieltä, joista ensin mainittu kieli on enin levinnyt. Muutamissa osissa maata, erittäinkin pohjoisissa maakunnissa, kansa puhuu ja ymmärtää ainoastaan turkinkieltä. Valtakunnan suuren laveuden ja asukkaiden tapojen ja elinehtojen eroavaisuuksien tähden jakautuu persiankieli useihin erilaisiin murteisiin, joista useat eroavat melkoisesti, niin hyvin keskenään kuin varsinaisesta valtakunnankielestä.
Persiankieli kuuluu arialaiseen eli indo-europalaiseen kieliheimoon ja sen sukuisia ovat siis sanskritin-, latinan-, kreikan-, germanilainen ja slavilainen kieli. Enin on se saksankielen kaltainen. Lausemuodostus on melkein sama, vieläpä muutamat sanat ovat aivan yhtäläisiä kummassakin kielessä. Persiankieli, jota otaksutaan puhtaimmin puhuttavan Shirazissa, on hyvin sointuvaa ja miellyttävää kieltä, pehmeää, mutta samalla kaikuvaa ja erittäin puhdasäänistä. Pikemmin kuuluu se laululta kuin puheelta ja on ikäänkuin muodostettu laulua ja runoutta varten. Jokapäiväisen puhekielen oppii europalainen pian, mutta voidakseen syventyä runoilijoiden ja oppineiden kieleen, tarvitsee hänen kauvan tutkia; välttämätön ehto siihen on muiden muassa arabiankielen taito, syystä että persiankieleen, aina islaminuskon maahan leviämisestä asti, on sekoittunut paljon arabialaisia sanoja. Varsinkin sivistyneitten persialaisten kielessä on erittäin runsaasti sattuvia vertauksia ja sanansutkauksia, mutta myöskin turhanaikaisia liiallisuuksia ja luonnottomia, tarkoituksettomia puheenparsia. Sananlaskuja ja vanhojen runoilijoiden runosäkeitä käytetään halusta; erittäinkin turvaudutaan silloin Saadisin ja Hansin kirjoituksiin. Esimerkkinä persialaisista sananlaskuista ja elämänohjeista mainittakoon seuraavat, prof. Brugshin kokoelmasta otetut, säkeet: Varas lähtee häpeissään köyhän huoneesta. — Vikansa tunnustaminen on paras anteeksipyyntö. — Kaikki ystävän kädestä saatu on hyvää. — Joka salaisuutensa kätkee, hän haluamansa saavuttaa. — Ei mikään juoma ole myrkytöntä. — Joka toiveiden vaunuissa matkustaa, hänellä on köyhyys seuralaisena. — Jokainen sultania miellyttävä pahe muuttuu hyveeksi. — Vaikeneminen on tyhmän vastaus. — Kärsivällisyys on iloisuuden avain. — Kärsivällisyys on katkera yrtti, mutta sen hedelmä on makea. — Yhdellä kädellä ei voi ottaa kahta meluunia. — On helppoa päästä mollaksi, mutta vaikeata tulla ihmiseksi. — Viisas vihamies on arvokkaampi kuin tyhmä ystävä. — Kulta ei puhu. — Kuninkaan käsky on käskyjen kuningas.
Esimerkkinä yhtäläisyydestä europalaisten kielien kanssa mainittakoon vain seuraavat tavalliset sanat: tytär on persiaksi duschter, saksaksi Tochter; poika on puser, latinaksi puer; isä puder, latinaksi pater; äiti, mader, latinaksi mater, veli, birader, latinaksi frater; vesi on ab, ranskaksi eau, niinpä esim. Pentschab, viisvesistö (Induksen viisi alkujuoksua ja niiden välinen maa) ja germ-ab, lämmin vesi eli terveyslähde. Kielteinen muoto ilmaistaan sanalla nist, ja verbin pääte infinitivin presensissä on -en, siis tässäkin yhtäläisyys saksankielen kanssa.