Muita tuollaisia pikku seikkailuja kertomatta olkoon mainittuna, että siten lopulta jouduin Ispahaniin, missä monet rakennusten jäännökset muistuttavat mieleen tämän Persian pääkaupungin hävinnyttä suuruutta. Sieltä jatkui matka edelleen Persepolikseen, mainehikkaaseen vanhan ajan kaupunkiin, missä suurilla persialaiskuninkailla Xerxeellä ja Dareioksella oli palatsinsa. Nyt käyttävät vain köyhät paimenet lampaitansa täällä laitumella, mutta palatseista on vielä pystyssä monia upeita pilareita, jotka ovat uhmanneet 2400 vuoden vaiheita. Persepoliksesta ei ole kaukana Shiras ruusupuutarhoineen, huvilinnoineen, suihkulähteineen ja kanavineen. Sen ovat kohottaneet maineeseen Persian kuolemattomat runoilijat, jotka sepittivät kauneimmat laulunsa sen muurien sisäpuolella.
Mitä lähemmäksi nyt pääsin Persian lahden rannikkoa, sitä kuumempia ilmoja sain kokea, ja eräänä päivänä oli makuuhuoneessani 39 astetta. Sentähden matkustetaankin öisin. Koska minulla oli tapana ratsastaa nopeasti, niin ei viimeisellä taipaleella vanha tallirenki enää jaksanut pysyä mukana; ratsastin senvuoksi koko yön yksinäni edelleen, revolveri kädessä rosvojen varalta. Mutta mielissänipä olin sentään, kun aurinko nousi valaisemaan Persian lahden tyynenä läikkyvää kuvastinta. 45 asteen helteessä, jollaista en ole konsanaan kokenut ennen- tai jälkeenpäin, saavuin Bushirin rannikkokaupunkiin. Yhdeksänäkolmatta matkapäivänä olin ratsain kulkenut 1,500 kilometriä.
Persian lahti, Intian valtameren ulkonema, erottaa Persian ja Arabian toisistaan. Arabia on pitkulainen niemimaa Persian lahden ja Punaisen meren välissä; luoteisessa huuhtelee sitä Välimeri, kaakossa Intian valtameri. Mutta tämä niemimaa on kooltaan kolmannes Europaa. Rannikkomaan suurin osa tunnustaa Turkin sulttaanin herruuden, mutta sisämaan hurja, sotainen paimenkansa, beduiinit, ovat oikeammiten itsenäisiä. Vain harvat Arabian osat ovat asuttuja; suunnattomia aloja leviää autioina hiekkalakeuksina, joihin ei vielä yksikään europalainen ole jalkaansa astunut. Lähellä Punaisen meren rannikkoa sijaitsee kaksi arabialaista kaupunkia, joita kaikki muhamettilaiset pitävät yhtä pyhinä kuin kristityt Jerusalemia ja Roomaa. Ne ovat nimeltään Mekka ja Medina. Edellisessä syntyi vuonna 570 profeetta Muhammed; siellä kuoli hän vuonna 632, ja siellä lepää haudattuna. Hän on muhamettilaisen uskonnon perustaja, ja siitä asti kun hän arabialaisille saarnasi islamin oppia on tämä uskonto levinnyt niin laajalti yli vanhan maailman, että sitä nykyään tunnustaa runsaasti kaksisataa miljoonaa ihmistä. Toivioretki Mekkaan on profeetan kaikkien palvelijain hartaimpana toivomuksena; ken siellä on kerran käynyt, hän voi levollisena kuolla, ja eläessään on hänellä hadshin arvonimi. Afrikasta ja sisimmästä Aasiastakin vaeltaa vuosittain lukemattomia näihin pyhiin kaupunkeihin.
Persian lahden arabialaisella rannikolla on maailmankuulu Bahreinin saari, jonka helmienpyynti kesäisin ja syksyisin tuottaa englantilaisille omistajilleen kahdentoista miljoonan markan vaiheille vuosittain. Merellä hyörii silloin viitisentuhatta venettä, joiden miehistö nousee kolmeenkymmeneentuhanteen. Jokainen veneenomistaja palkkaa joitakuita sukeltajia. Sellainen sukeltaja laskeutuu harvoin seitsentä syltä syvemmälle ja pysyy korkeintaan viisikymmentä sekuntia upoksissa. Hänen korvansa on tukittu vahalla, nenä likistetty pihtimellä umpeen; kivi jaloissa ja naru uumilla hyppää hän laidan yli ja katoaa syvyyteen. Meren pohjalle päässeenä hän uumilleen sitomaansa vasuun kahmaisee niin paljon simpukoita kuin kiireissään kerkiää, ja hänen annettuaan merkin nykäisevät venemiehet hänet jälleen pinnalle. Veneenomistaja avaa simpukat, poimii niistä kallisarvoiset helmet, joiden hinta suuresti vaihtelee ko'on ja laadun mukaan, ja myy ne intialaisille markkinoille.
Arabiaan rajottuu koillisessa Mesopotamia, jonka halki Eufrat ja Tigris virtaavat. Sinne vei minut Bushirista englantilainen höyrylaiva, ja Tigrisin sameilla aalloilla kuljin ylös virtaa. Kannelta näki vaskenkarvaisten, puolialastonten arabialaisten ratsastelevan komeilla hevosillaan satulatta pitkin tasankoa. He käyttävät lammaslaumojaan arolaitumilla ja ovat pitkillä keihäillä asestettuja. Monasti peittivät vihreät heinäsirkat ihan pilvinä höyrylaivan ja niiltä pääsi rauhaan vain kiireen kautta pakenemalla kajuuttiin; savutorven ympärille paloi ja huumaantui niitä suunnattomiksi röykkiöiksi.
Useita vuorokausia vastavirtaan viilletettyämme astuimme maihin Bagdadissa, jonka muinoisesta loistosta ei ole paljoakaan jäljellä. Kymmenennellä vuosisadalla se oli muhamettilaisten isoin kaupunki, ja siellä kerättiin ne intialaiset ja arabialaiset sadut, jotka ovat "Tuhannen ja yhden yön" nimellä tunnettuja. Jonkun matkan päässä Bagdadista, niinikään Tigrisin varrella, sijaitsi harmajassa muinaisuudessa suuri, upea Babel, jonne johti sata vaskiporttia ja jonka muurit olivat niin paksut, että niiden harjalla pääsivät kuudet vaunut kulkemaan rinnatusten. Babelin vesillä ripustivat vangitut israelilaiset harppunsa pajuihin ja Babelin tulevaisuudesta ennusti profeetta Jeremias: "Ja Babelin pitää tuleman kiviraunioksi ja lohikäärmeitten asumasijaksi, ihmeeksi ja viheltämiseksi, niin ettei kenenkään pidä siellä asuman".
Mutta Bagdadista lähtee minullakin alkuunsa satu: Bagdadiin saapuessani oli koko omaisuutenani enää satakunta markkaa eli parisataa persialaista hopeakrania, ja sillä oli minun tultava toimeen 950 kilometrin mittainen paluumatka Teheraniin, missä vasta saatoin jälleen saada uusia varoja. Mutta se seikka ei minua kovinkaan säikytellyt. Kunhan vain ensin pääsin 300 kilometrin päähän Kermanshahin kaupunkiin, saatoin pahimmassa tapauksessa pestautua karavaaniin. Mieluista ei tosin tietenkään ollut joutua talsimaan koko taivalta jalkaisin, palkakseen saamatta muuta kuin leipää, kurkkuja ja melooneja.
Ensiksi liityin viidenkymmenen muulin karavaaniin, joka kuljetti englantilaisia tavaroita Bagdadista Kermanshahiin. Sitä saattoi ratsain kymmenen arabialaista kauppamiestä, ja joukon jatkoksi oli liittynyt kahdeksan pyhiinvaeltajaa sekä muuan kaldealainen kauppias. Vuokraamalla viidenkymmenen kranin hinnasta muulin pääsin mukaan minäkin; ruuassa oli minun itse pysyttävä.
Kesäkuun 6. päivänä 1886 kello kymmeneltä illalla läksiä tälle umpimähkäiselle retkelleni. Kun nyt kypsyneemmällä iällä sitä ajattelen, tuntuu se minusta sadulta tai vastaleivotun ylioppilaan huimalta tekoselta. Me kuljimme öisin, päiviksi jäätiin karavanseraihin eli majataloon, jossa oli kuuma kuin leivinuunissa eikä voinut muuta tehdä kuin puoli-unessa lojua kivipermannolla. Päästyäni arabialaisten ystävyyteen lainasivat he minulle muulini sijalle hevosen. Mutta tällaisen matkustustavan huomasin kamalaksi; matka joutui ylen vitkallisesti, eikä itse maata nähnyt juuri nimeksikään. Kun siis muuan vanha arabialainen oivallisella ratsullaan saavutti meidät Bagdadista jälkeenpäin lähteneenä, päätin hänen avullaan karata seurueestani. Viidestä kranista päivältä oli hän siihen valmis. Aluksi vielä pysyttelimme karavaanin mukana, mutta heti kuun laskettua joudutimme vauhtiamme ja kulkusien helinän heikennyttyä takanamme karautimme vireästi yön selkään tiehemme.
Kesäkuun 13. p:nä saavuimmekin onnellisesti Kermanshahiin. Maksettuani nyt arabialaiselleni hänen palkkionsa, jäi taskuuni enää vain vaivaiset viisikymmentä penniä! Siitä en päässyt vuokraamaan itselleni huonetta enkä kunnollisesti edes murkinoimaan, eikä tuntunut aivan houkuttelevalta ajatus, että pitäisi kiertää muhamettilaisten pakeilla kerjuussa.