11. Persian halki.
Bakusta läksin siis kotiopettajatoimeni päätyttyä tosiaan huhtikuun 6. p:nä 1886 ensimäiselle matkalleni Persian halki. Minulla oli matkatoveri, nuori tatarilainen Baki Khanoff, 700 markan vaiheille matkarahoja, kaksi alusvaatekertaa ja kaksi pukua, lämmin viitta ja! karvapeite. Mitä en ylläni kuljettanut oli sullottuna tatarilaiseen matkareppuun, ja pienessä nahkaisessa käsilaukussa oli minulla revolveri, muistivihko, piirustuskirja ja kaksi Persian karttaa. Baki Khanoffin varuksina oli iso vaippa, hopeahelainen pyssy ja tikari. Rahamme olimme neuloneet vöihimme, puolet kumpainenkin. Retkelle, jota edes takaisin Persian halki oli 3000 kilometriä, oli siis varustautumisemme kutakuinkin niukkaa; mutta minä ajattelin: Kyllä se lykästää!
Kaksi yötä ja päivän pidätteli meitä ankara myrsky laivassa Kaspian merellä, kunnes pääsimme lähenemään Persian rannikkoa. Heti maihin astuessamme piiritti meidät joukko persialaisia, jotka kaikki äänekkäästi ja innokkaasti ylistelivät hevostensa oivallisia ominaisuuksia. Pikaisen tarkastuksen tulokseksi valitsimme kaksi pientä hyvin ruokittua ratsua, sidoimme tamineemme satulan taakse ja ratsastimme piankin hevosten omistajan saattamina tummien metsien ja tuoksuvien öljypuulehtojen läpi ylöspäin Elburs-vuoristoa kohti.
Erään yön nukuimme sen korkeuksissa, Karsan-nimisessä kyläsessä. Huomeneltain liikkeelle lähtiessämme tuprutteli lunta, ja sitä oli yönkin mittaan tuiskunnut niin sakeasti, että maa ja tiet olivat korkeiden nietoksien peitossa. Sonnustausimme niin lämpimästi kuin olosuhteemme sallivat ja ratsastimme edelleen. Äänettömästi putoili lumi isoina, leijuvina höytäleinä, alhaalla laaksossa se suli vaatteisiimme, mutta jäätyi taas ylhäällä tuulisilla harjanteilla, ja pian olimme tuulen puolelta vankasti panssaroittuja. Lopulta olimme suorastaan jäätyneitä kiinni satulaan, kädet turtuivat, ohjakset jäivät hevosen kaulalle riippumaan, ja lumen pöllyäminen kirveli silmiä. Jäykistyttyäni niin kankeaksi, että käsivarteni ja sääreni olivat ihan puutuneet, pudottausin satulasta ja ravasin nyt jalkaisin, mutten uskaltanut hellittää hevosen häntää käsistäni, jotten olisi eksynyt sokaisevassa pyryssä.
Sellaista menoa ei käynyt pitkälle jatkaminen, ja päätimme senvuoksi poiketa ensimäiseen tien varrella sattuvaan kylään. Pian sukelsikin joitakuita viheliäisiä hökkeleitä näkyviimme. Sellaisen edustalle sidoimme hevosemme, kopistelimme lunta yltämme ja astuimme hämärän, matalan pirtin savipermannolle. Samaan aikaan oli saapunut muutamia muitakin matkamiehiä, ja nyt asetuimme tiheään piiriin kuuman liesivalkean ympärille. Täällä oli kyllä tuskastuttavan ahdasta ja kosteata, ja vilisemällä syöpäläisiä, mutta kuitenkin oli herttaista päästä kuivailemaan ja lämmittelemään itseään tulen ääressä, ja kun Baki Khanoff oli keittänyt teetä ja munia, ja hankkinut leipää ja suolaa, kävi olomme varsin hauskaksi. Meitä oli neljä tatarilaista, kaksi persialaista ja minä ruotsalainen, ja näiden seitsemän miehen täytyi yöksi sovittautua ahtaaseen tilaansa niin hyvin kuin päinsä kävi. Tulen sammuttua tunkeusi tukahduttavan varin sijalle kostea kylmyys. Mutta yhdenkolmatta iässä ei suuria vaadita. Sellaiseen tapaan matkaillen päädyimme terveinä ja reippaina lopulta Teheraniin, Persian pääkaupunkiin. Siellä oli jo keväisen lämmintä ja kaunista, ja minä asuin joitakuita päiviä erään maanmieheni, t:ri Hybennetin vieraana. Mutta hankkiutuessani kauvemmas kohti etelää oli minun matkustettava yksinäni, sillä Baki Khanoff oli sairastunut kuumeeseen ja pyörsi takaisin Bakuun.
Jo matka Teheraniin oli käynyt jokseenkin kalliiksi, mutta kelpo maanmieheni oli avittanut kassaani, ja minulla oli 570 kruunua vyössäni, kun huhtikuun 7. p:nä ratsastin taas taipaleelle. Tie kulki kievarista kievariin; näissä vaihdetaan hevosia, mutta sopii niihin yöpyäkin, ja hopeakolikolla saa munia ja leipää, kanan, melooneja ja viinirypäleitä. Jokaisesta kievarista tulee seuraavaan saakka mukaan saattaja, joka usein ottaa itselleen paremman ratsun ja antaa matkustavaiselle huonomman.
Siten kävi minullekin Kashanin ja Kuhrudin vuoristokylän taipaleella. Jutkun havaitessani vaihdoin hevosta saattajani kanssa, ja tämä jäi nyt useampituntisen ratsastuksen jälkeen tielle, kun hänen kurja koninsa ei jaksanut laahautua edemmä. Neljä tuntia ratsastin pimeässä pitkin kapeita polkuja; olin ilmeisesti eksynyt, ja uupuneena ja unisena olin juuri laskeutua satulasta, sitoa puuhun ratsun ja kääriytyä yöksi karvapeitteeseeni, kun etäältä pilkottikin valo vastaani. "Hei! Siellähän on Kuhrudin kievari!" ajattelin minä, mutta lähemmäksi tultuani huomasin valon kajastavan paimentolaisteltistä. Ratsastin edustalle ja huhusin. Kukaan ei vastannut, mutta telttikankaalle kuvastui varjo, joka osotti sen asutuksi. Vielä kerran turhaan huudettuani laskeusin ratsailta, nykäisin teltinoven auki ja kysyin tietä Kuhrudiin.
"Eikö nyt keskellä yötäkään saa rauhassa nukkua?" ärähti sisältä ääni.
"Olen europalainen, ja teidän on näytettävä minulle lie", vastasin karskisti.
Ulos kömpi vanhanpuoleinen mies; sanaakaan ei hän hiiskunut, mutta käsitin, että minun piti häntä seurata hevostani päitsistä taluttaen. Hän pujottelihe pimeässä pensaikon halki ja vietyään minut jalkaa syvälle purolle, jota molemmin puolin reunusti sankka öljymetsä, osotti hän sormellaan ylös vuorille päin ja katosi mykkänä kuin kala pimeään. Minä nousin jälleen satulaan, jättäen hevoselle tien löytämisen, ja kahden tunnin kuluttua se todella pysähtyikin kievarin pihaan. Olin kerrassaan viisitoista tuntia kyyrötellyt satulassa, ja illallinen maistui minulle tänään paremmalta kuin muulloin. Mutta sitten ojentausin pitkäkseni kivipermannolle, otin satulan päänalusekseni ja kiedoin karvapeitteen ympärilleni; muuta vuodetta en koko matkalla kertaakaan kyennyt itselleni varaamaan.