Jos tie vuoriston yli oli lumoavan kaunis, niin tuskinpa sitävastoin voipi ajatella autiompaa maata kuin se tasanko, jonka halki me nyt jälleen rautateitse kuljemme Tiflisistä Bakuun: loppumattoman laajoja aroja ja aavikoita, autioita ja harmaankeltaisia; vain harvoin näyttäytyy verkalleen tallusteleva kameelijono. Merta lähetessämme nousi tuima myrsky. Tomu kiiriskeli pilvinä ilmaan ja tunkeusi kaikista raoista vaununosastoon, ilma oli paksu, painostava ja läkähyttävän helteinen, ulkona ei näkynyt muuta kuin harmaata, läpitunkematonta usvahuurua. Ja pahinta kaikesta: myrskyn suunta oli sivulta päin eikä veturi enää lopulta jaksanut kiskoa vaunuja eteenpäin. Kahdesti täytyi meidän pysähtyä, ja eräässä radan nousussa vieri juna kappaleen matkaa taaksepäinkin.
Kaikesta huolimatta pääsimme lopuksi Kaspian meren rannikolle, jonka kirkkaat, vihreät aallot vyöryivät talojen korkuisina ja jymisivät rantaa vasten, ja eräänä iltaa kello seitsemältä päädyimme Bakuun. 15 kilometriä edempänä on Balahani, joka oli seitsemäksi kuukaudeksi määrätty vapaaehtoiseksi karkotuspaikakseni.
Siellä piti minun nimittäin opettaa poikaa, joka oli käynyt samaa koulua, missä minä joitakuita viikkoja aikaisemmin olin suorittanut erotutkintoni. Minä sain vapaan täyshoidon ja kuusisataa kruunua palkkaa. Me luimme urheasti ja miekkailimme paljon, mutta laiskottelimme vielä enemmän. Mitä saattoikaan vaatia oppilaalta, kun opettaja paljoa mieluummin kuljeskeli ratsain ympäristön tatarilaiskylissä kuin kuulusteli hoidokkinsa tehtäviä! Se oli sanalla sanoen koettelemuksen aika meille molemmille, ja me pidimmekin toisiamme onnettomuustoveruksina. Ajatukseni harhailivat kokonaan toisaalla kuin Ruotsin historiassa, ranskalaisissa teonsanoissa j.m.s., ja kuitenkin — Tukholmaan palattuaan läpäisi hoidokkini tutkintonsa! Lienee koulun johtaja ollut hyvin suopea herrasmies.
Muistan tuon ajan vielä yhtä tarkoin kuin eilispäivää ajattelisin. Toivottomana kiusasin itseäni venäjän kieliopilla, mutta menestyin aika vauhtia persiassa ja opin vaivattomasti puhumaan tatarinkieltä. Pitkin aikaa haudoin suunnitelmaa suuren matkan tekemiseksi Persiaan. Mistä siihen ottaa rahat, se oli minulle tosin hämärää, sillä minulla oli vain vähän varoja. Mutta Persian halki piti minun samota, vaikkapa olisi minun ollut palkkautuminen päivätyöläiseksi ja ajeleminen ihmisten aaseja maantiellä — sen tiesin!
Bakun ja Balahanin ilmanala ei ole parhaimpia, kesä hehkuvan kuuma ja talvi purevan kylmä. Pohjoistuulet pyyhkielevät meren ulapalta rantaseutuja, ja sairastumiset jäsensärkyyn ovat hyvin yleisiä. Minäkin sain kelpo nivelleinin, joka kytki minut kuukaudeksi vuoteeseen. Olin niin sairas, että äitini jo tahtoi matkustaa perääni. Polveni turposivat, ja niitä kolotti hirveästi. Yötä päivää valvoi lääkäri vuoteeni ääressä ja teki kaikkensa kipujeni lievittämiseksi. Tämä lääkäri oli vanha Puolan juutalainen. Öisissä kuumehoureissani näin hänen kaiken aikaa äänettömästi sipsuttelevan huoneessa, köyhästi pukeutuneena, uskollisuuden ja alttiuden kuvana. Ja tehtävänsä päätyttyä hän kieltäytyi ottamasta korvausta vaivoistaan! Minun piti mieluummin antaa rahat tarvitsevaisille, arveli hän. Vielä tänä päivänä kuvastuu vanhus elävänä edessäni, — hänen kurttuiset kasvonsa, iso kyömynenänsä ja pitkät korvallisilta alas kierähtelevät mutkaiset suortuvansa; näen vieläkin hänen pitkän kauhtanansa, joka oli aikoinaan ollut musta, mutta nyt saumoistaan vihertynyt ja täynnä koinreikiä. Kuollut on hän jo varmaankin, vanha juutalaiseni, mutta hän on niitä, joita en milloinkaan unohda. Kuka ei olisi jo kuullut Nobel-palkinnoista, joita vuosittain jaetaan etevimmille tieteen, taiteen, kirjallisuuden ja rauhanaatteen edustajille? Ne ovat saaneet nimensä dynamiitin keksijästä Alfred Nobelista, joka sääti koko suuren omaisuutensa ihmiskunnan edistykselle ja tällä jalomielisellä teollaan pystytti itselleen ja isänmaalleen kunniakkaan muistomerkin.
Alfred Nobelilla oli kaksi veljeä, Ludvig ja Robert. Robert kävi Bakun kautta matkustaessaan katselemassa sitä merkillistä paikkaa Balahanin luona, missä on maan uumeniin muodostuneissa isoissa luonnonsäiliöissä naftaa, josta saadaan paloöljyä; venäläiset, armenialaiset ja tatarilaiset yrittivät siellä siihen aikaan korjata tätä kallisarvoista ainetta puutteellisin apuneuvoin. Käynnin johdosta ostivat veljekset vuonna 1874 suuria maa-alueita Balahanin tienoolta ja alkoivat nyt uudenaikaiseen tapaan toimituttaa naftaporauksia.
Alkuasukkaat huomasivat väleen, miten vaarallisten kilpailijain kanssa he olivat joutuneet tekemisiin. He repivät pitkiä torvijohtoja, joita myöten naftaa pumputtiin "mustaan kaupunkiin", varkauksilla, murhapoltoilla ja murhilla yritettiin säikytellä muukalaisia maasta pois. Mutta urheat ruotsalaiset eivät olleet peloteltavissa, he vain jännittivät ponnistelunsa ja valppautensa kaksinkertaisiksi! Vasiten rakennetuilla rautateillä, höyrylaivoilla ja omilla karavaaneilla lähetettiin puhdistettu öljy kaikkeen maailmaan, ja Nobel-veljesten naftalähteet levittivät uutta valoa Länsi-Aasiaan ja Europaan.
Jotta tavotettaisiin ne syvät onkalot, joissa nafta on maakerrostumiin hautautuneena, rakennetaan puusta 15-120 metriä korkea torni. Siinä riippuu jyhkeä taltta, jota höyrykone herkeämättä iskee ylös- ja alaspäin; siten syöpyy taltta yhä syvemmälle maahan. Kaivonaukkoon puserretaan rautainen torvi, tuskin metriä läpimitaltaan. Sitte kun se ei pääse tunkeutumaan edemmä, pitkitetään porausta pienemmällä taltalla, ja edellisen läpi tungetaan ahtaampi torvi. Siten kaivaudutaan yhä syvemmälle, kunnes on päästy naftakerrokseen.
Mutta usein myös pursuaa nafta itsestään kaivonputkiin maan sisukseen kasautuneiden kaasujen pakottamana, ja Balahanissa kävellessämme useasti silmäilimme näitä merkillisiä suihkukaivoja. Huumaavalla jymyllä syöksyy paksu, vihertävän ruskea suihku maasta poraustornin läpi ilmaan; tuollainen 60 metrin korkuinen nestepatsas näkyy kauvas. Alas tihkuva öljy keräytyy ympärille kaivettuihin lammikoihin. Kovalla tuulella pirstoutuu suihku, ja hieno tumma vihmasade laskeutuu huntuna maahan. Balahanissa pääsee tuskin astumaan ovesta ulos tahrimatta vaatteitaan öljyyn, ja jo kahden penikulman päästä tuoksahtelee täällä paloöljy vastaan. Ainoatakaan ruohonkortta ei kasva tällä tienoolla, ainoastaan poraustornien metsä versoo maasta.
Vuonna 1910 oli tornien lukumäärä 4094, ja toiminnassa oli niistä 2600. Ne tuottivat viime vuonna 8 miljardia kiloa raakanaftaa, ja seitsemännes siitä tuli Nobelien yhtiön porausaukoista, joista muutamat vuorokaudessa pumppuavat ylös enemmän kuin 300000 kiloa tai antavat 20 miljonaa kiloa, milloin öljy itsellään pulppuaa maasta. Syvin noista aukoista tunkeutuu 860 metriä maan sisuksiin. Naftan hinta on paikkakunnalla nykyään lähemmä 3 penniä kilolta. Bakun tienoilla on 176 osakeyhtiötä toiminnassa; Nobelien on niistä suurin, ja se määrää hinnat. Tulipalon päästessä naftalähteeseen — sellaista jylhää näkyä olin kerran katsomassa — ei käy yrittäminenkään sitä sammuttaa. Päätehtävänä on rajottaa tulen riehuminen määrättyyn keskukseen, ja sitten annetaan sen roihuta ja kiehua, kunnes ei ole pisaraakaan naftaa jäljellä.