Nyt olemme pian rajalla, missä kurdilaiset rosvot tekevät seudun epäturvalliseksi. Persian alueella ei ole mitään vaaran uhkaa, mutta täällä kaukana luoteisessa asuu tatarilaisia ja niiden maakunnan pääkaupunki on Täbris, aikoinaan koko Pohjois-Persian ja Europan välisen kaupan päävarastopaikka. Hevosteni tiu'ut heläjävät tuttavallisesti tämän suurkaupungin harmaitten savirakennusten ja puutarhamuurien seassa, ja sen myymälärivit muodostavat laajan sokkelokäytävien kierrelmän. Entisen ajan kaupasta on tosin nykyään vain viidennes jäljellä, mutta elämä on Täbrisissä kai yhä yhtä kirjavaa kuin muinoinkin. Moni karavaaninkuljettaja on melkein koko ikänsä viettänyt vastakulkemallamme taipaleella ja aina nähnyt tien pohjoispuolella Araratin kohoavan kuin ikuisuudeksi ankkuroineen laivan pingotettuna latvapurjeena. Ja hän tietää, että Ararat on jättiläismoinen rajapatsas, joka merkitsee sen pisteen, missä Venäjä, Turkki ja Persia osuvat yhteen.
Viime kertaa kulkiessani Trapetsuntin tietä Teheraniin suoriuduin noista 1,300 kilometristä kuukaudessa, ja joulukuun 13 p:nä saavuin perille. Sieltä on vielä 2,400 kilometrin taival Intiaan, ja se tie kulkee melkein kokonaan halki erämaiden, joita ainoastaan kameelit pystyvät samoamaan. Ostin senvuoksi neljätoista muhkeata kameelia ja pestasin palvelukseeni kuusi persialaista ja yhden tatarilaisen. Kysyy aikaa ja kärsivällisyyttä sellaisen karavaanin varustaminen kuntoon, joka ei aio seurata toisten jälkiä, vaan kulkea omia teitään, ja sillaikaa kun nyt mieheni ostelevat muonavaroja ja kaikkia tarvikkeita, sälyttävät ja köyttelevät kuormia, en voi paremmin käyttää odotusta kuin kertomalla teille, miten siihen vanhaan aikaan kävi ensimäisen matkani Teheraniin. Istahtakaahan tuohon plataanin siimekseen kuuntelemaan kuvaustani.
10.
Ensimäinen matkani Bakuun.
Elokuun 15. p:nä olin höyrylaivassa lähtenyt Pietariin. Siellä astutaan junaan, joka viepi kaakkoiseen päin Moskovan kautta, ja neljä pitkää vuorokautta saa rauhassa oleskella vaununosastossaan ja antaa katseensa kierrellä loppumattomilla Venäjän aroilla. Tunnin toisensa jälkeen vierii juna edelleen, se pärskyy savutorvestaan, se köhii ja puhkuu kaikkien raskaiden vaunujen painosta, joita sen veturin on junnattava. Kimakka vihellys vihlaisee ilmaa, kun rautatieasema lähenee, ja heleästi kajahtaa kello kerran, kahdesti ja kolmasti, kun vaunumme jälleen lipuvat tasangolle. Kohisevaa vauhtia kiidämme lukemattomien kylien ohitse, joiden keskeltä tavallisesti kohottaa valkaistu kirkko sipulin muotoisia vihreäkattoisia tornejaan. Maatilat ja maantiet, virrat ja purot, hedelmälliset vainiot ja luhdat, tuulimyllyt kieppuvine siipineen, vankkurit ja jalankulkijat, kaikki häipyvät vinhasti taaksemme, ja neljästi käärivät hämy ja yö avaran Venäjän tummaan huntuunsa.
Viimein sukeltavat edessämme esille pilviä piirtelevät Kaukasuksen vuoret kuin heleänsinisenä seinänä. Koko vuorijono melkein vielä leijuu ilmassa, tuskin osaa uskoa, että jo seuraavana päivänä pääsee nousemaan sen laaksoja ja yli ylänteiden, joiden huiput ulottuvat runsaasti 5000:kin metrin korkeuteen. Välimatka on vielä suuri, mutta sinen keskeltä loistaa jo hopeanvalkoisella keilallaan Kasbek, joka on Kaukasuksen korkeimpia vuoria.
Lopulta saavumme rautatien pääteasemalle. Tie vuoriston yli on 200 kilometriä pitkä. Matkaseurani vuokraa vaunut, ja joka kievarissa vaihdetaan hevosia. Minun, uuden kotiopettajan, on istuttava ajolaudalla. Kiireen kautta kuljetaan eteenpäin, hevosten maha miltei lakaise maata, niin oikovat ne koipiaan, ja käänteissä saa pitää varansa, jottei hellitä otettaan ja syöksy johonkin rotkoon. Mikä nautinto minulle! Olinhan ensi kertaa elämässäni vierailla mailla!
Yhtämittaa tulee vastaamme maamiehiä aaseineen tai lammas- ja vuohilaumoja ajavia paimenia. Tuosta karauttaa muutamia mustaturkkisia kaukasialaisia ratsumiehiä hampaisiin asti aseestettuina, tästä vierivät kyytivaunut matkustavaisia täyteen sullottuina; sitte taas ilmestyy näkyviin heinähäkki, jota härät tai harmajat puhvelit vetävät.
Mitä korkeammalle tunkeudumme, sitä kauniimmaksi ja jylhemmäksi käy vuoristo. Monasti on tie louhittu kallioseinämään; silloin riippuu raskaita vuorimöhkäleitä holvikaton tavoin ylitsemme. Vaarallisilla, jyrkillä rinteillä, missä keväisin lumivyöryt uhkaavat maantietä, kulkee tämä muuratuissa tunneleissa, joiden yli vyöry keikahtaa ryskyessään huimaavaa vauhtia alas vuorta.
Nyt olemme saapuneet valtatien korkeimpaan kohtaan, ja päistikkaa painuu kulku taas alaspäin. Kahdeksankolmatta tunnin ajo tuopi meidät Tiflisiin, Kaukasian isoimpaan kaupunkiin, joka on omituisimpia, mitä olen konsanaan nähnyt. Kuin toisiinsa iskostetut pääskysenpesät riippuu taloja Kura-virran jyrkillä kaltailla, ja ahtailla, likaisilla kaduilla vilisee Kaukasian viidenkymmenen eri kansan kirjavaa sekamelskaa.