Nyt kuljemme huojuvaa tietämme edelleen, kurkistamme Sevastopolin satamaan, laskemme ankkurimme kaukasialaisten kaupunkien ulkoväylälle, sidomme köytemme Batumin laiturirenkaisiin ja pudotamme sitten viimeisen kerran ankkurimme pikku matkan päähän Vähän-Aasian rannikosta. Ylväänä ja valoisena, metsäiset vuoret taustanansa, kylpee Trapetsunt puolipäivän auringon hohteessa. Maalta kiitää pikku soutuveneitä kuljettamaan laiturille ihmisiä ja tavaroita. Turkkilaiset venemiehet mölyävät kuin mielettömät yhteen suuhun, mutta kukaan ei heitä kuuntele. Jokainen on mielissään, kun vihdoinkin on onnellisesti päässyt maihin tamineinensa.
9. Trapetsuntista Teheraniin.
Trapetsunt oli jo 700 vuotta ennen Kristuksen syntymää kreikkalainen siirtokunta ja sieltä viepi 1300 kilometriä pitkä valtatie Täbrisin kautta Teheraniin; ammoisista ajoista asti on Persian kauppa kulkenut tätä tietä myöten Mustallemerelle. Nykyään ovat kyllä monetkin tällaiset vanhat kauppatiet joutuneet kovin syrjäytetyiksi; nykyaikaiset kulkuneuvot ovat vieneet voiton karavaaneista ja tuollekin kauppaväylälle ovat Suetsin kanava ja kaukasialaiset rautatiet tehneet suurta haittaa. Mutta vieläkin vaeltaa lukuisia ja isoja karavaaneja Trapetsuntin ja Täbrisin taipaleella sekä edelleen Teheraniin, sillä tie on hyvä; syyssateet ovat sitä sentään saattaneet pehmentää, ja turkkilaisen Armenian ylätasangoilla voi se olla jäätynyt kivikovaksi. Nopeastikaan ei matka juuri joudu, sillä 250 kilometrin pituisia taipaleita on suoritettava samalla hevosella! Reipas on ratsaskulkue, joka silloin marraskuulla 1905 tömisten ja kolkkuen eteni tätä turkkilais-persialaista maantietä pitkin. Jos sinä, rakas lukija, olisit silloin ollut kävelyllä siellä päin, niin olisitpa varmaan kummastuneena seisahtuen ajatellut: "Siinä sitä on seuruetta kerrakseen! Niillä täytyy vielä olla pitkä taival katkaistavana." Trapetsuntin ja Ertserumin maaherrat olivat ystävällisesti antaneet kuusi asestettua ratsumiestä matkaani, kankeakoipisilla hevosilla seuraamaan minua suojelusvartiona.
Etunenässä ratsasti papurikolla turkkilainen sotamies; ratsupyssy killuu hihnassa hänen seljässään, kupeella heilahtelee sapeli, ja päässä on hänellä punainen fetsi, joka on auringon ja tuulen suojaksi vielä kiedottu valkoisella huivilla. Sitte tulevat minun kolmen hevosen laahaamat vaununi. Vanha Shakir, ajuri, on jo hyvä ystäväni; hän valmistaa ruokani ja pitää huolen heräämisestäni. Itse olen kääriytynyt kaukasialaislevättiin ja yli korvien nostettuun "paslikkiin" ja silmäilen seutua takanojoon painuneena vaunuissani. Takanani ratsastaa ruskeitten hevosten seljässä kaksi mitä vilkkaimmin haastelevaa sotamiestä — tietenkin kiistelevät siitä, saavatko hyvät juomarahat matkan päättäjäisiksi. Heidän perässään ratisevat kahdet jykevät kärryt; niihin on sullottu kaikki matkatavarani, oma ajomies ja tallirenki niilläkin, ja perimäisinä ovat muut kolme ratsumiestä.
Siten joutui matka ikuisessa pyörien ratinassa ja ratsujen kumeassa töminässä päivä päivältä syvemmälle Aasiaan. Pian oli Mustanmeren sininen reuna kadonnut vuorensolan lyhyiden ja jyrkkien käänteiden taakse, ja yhtä mutkittelevana kiemurteli tie sitten alas laakson pohjalle. Yhä ylös vierua ja alas vierua, kunnes olimme saapuneet Armenian tasaisemmalle ylätasangolle.
Siellä kaikki muuttuu toiseksi. Ensimäisinä päivinä rannikolta lähdettyämme ympäröitsi meitä vielä ihana, alituiseen vaihtuva maisema, milloin havu-, milloin kellastuneine lehvineen lehtimetsä, ja syvissä rotkoissa vaahtosi sinivihreitä jokia. Ystävällisiä kyliä ja yksinäisiä maataloja pistäysi näkyviin siellä täällä, ja turkkilaiset istuskelivat mukavasti myyntikojuissaan ja kahviloissaan. Hevos-, aasi- ja härkäkaravaanit toivat heiniä, hedelmiä ja tiiliä kylästä toiseen. Päivisin oli miellyttävän lämmintä, ja yöt olivat lenseät. Mutta täällä ylhäällä vuoristotasangolla ovat kylät etäällä toisistaan, ja talot ovat matalia, kivestä tai auringossa kuivatuista tiilistä kyhättyjä mökkejä. Turkkilaiseen väestöön on sekautunut armenialaisia, liikenne vähenee ja tie huononee. Ilma on viileä, ja öisin on useita asteita kylmää.
Ertserumissa kristittyjen armenialaisten kirkot kohoavat turkkilaisten moskeijain joukossa, ja kaupungin tuolla puolla kuljen kuin laakealla katolla, joka hiukan viettää kolmelle sivulle ja on joka reunalta varustettu omaan sadevesitynnyriinsä valuvalla räystäällä. Nämä tynnyrit ovat kylliksi isoja, satelipa kuinkakin rankasti sillä kivikatolla, joka kohoaa Kaukasian, Vähän-Aasian ja Mesopotamian välillä, sillä ne ovat Mustameri, Kaspian meri ja Persian lahti, ja räystäät luonnollisesti ovat jokia, joista isoin on Eufrat.
Sillävälin on tie käynyt jokseenkin kehnoksi. Syksyllä on satanut, ja nyt pakastaessa on tien loka syvään painuneine uurtoineen kivikovaa. Vaununi keikkuvat nytkäytellen minua joka suunnalle, ja saapuessamme kylään, johon meidän on yövyttävä, olen kuin rusikoittu. Shakir keittää teetä ja kiehuttaa minulle munia, ja illallisen jälkeen kääriydyn levättiin ja nukahdan.
On vielä pilkkopimeä, kuu hän taas herättää minut, eikä sarastuksen häämyäkään vielä näy, kun lyhdyn valossa nousen vaunuihin. Eteenpäin ja yhä eteenpäin käy kulku. Silloin kuuluu öiseltä tasangolta outoja säveliä. Kilinä paisuu ja lähenee, ja mustia varjoja vetäytyy kuulumattomin askelin ohitseni. Haamut ovat kameeleja, jotka kuljettavat Persiasta mattoja, puuvillaa ja hedelmiä. Niitä on runsaasti kolmesataa, ja kestää kelpo tovin, ennen kuin tie on taas vapaa. Ja kaiken aikaa kaikuu milloin kumeasti ja juhlallisesti, milloin heleästi ja hilpeästi kellojen ja kulkusien ääni. Sellaisena on se karavaaniteillä kajahdellut kautta vuosituhansien. Se on säilynyt pysyväisenä kuin Eufratin ja Tigrisin aaltojen kohu. Mahtavia valtakuntia on näiden rannoilla noussut ja tuhoutunut, kokonaisia kansoja on kuollut sukupuuttoon, ja Babylonista ja Ninivestä on vain raunioita jäljellä. Mutta molempien virtojen kohina on muuttumaton. Karavaanikellotkin moikuvat vielä ihan kuten niinäkin päivinä, jolloin Aleksanteri Suuri vei makedonialaisen armeijan Eufratin ja Tigrisin yli, tai 620 vuotta takaperin Venetsian kauppias Marco Polo kulki tätä samaa tietä Trapetsuntista Täbrisiin.
Mutta eikö tuolla leiju aamuinen hattara yksinäisenä harmaiden vuorten yläpuolella? Kaukana siitä! Auringon noustessa näet selvästi, että tuo valkoinen kolmio on säännöllinen kartio kuin armenialaisen kirkon katto. Se on Araratin valkea lumihuippulakki; sille vuorellehan Noakin arkki seisahtui, kun vedet laskeusivat. Se on 5156 metriä korkea, siitä syystä kattaa sen huippua ikuinen lumi.