Olipa kerran vaeltaja viidenviidettä ikäinen, ja viisikolmatta oli siitä vierryt vuotta, kun hän ensi kerran lähti maailmalle. Silloin oli hän vastaleivottu ylioppilas, joka ei tiennyt kerrassaan mitään muuta kuin koulussa oppimaansa. Eräänä päivänä oli rehtori häneltä kysynyt: "Tekisikö mielesi matkustaa nuoremman koulutoverin mukana Bakuun, Kaspian meren rannalle?" — "Kyllä!" oli nuorukainen arvellut. — "Mutta sinun on viivyttävä siellä seitsemän kuukautta, kunnes poika on suorittanut kokovuotisen oppimäärän." — "Ka, mikäpä siinä", kuului vastaus, ja pian jälkeenpäin olivat uusi kotiopettaja ja oppilas molemmin matkustaneet Bakuun.
Siitälähtein oli vaeltaja kierrellyt neljätoista pitkää vuotta avarassa Aasiassa, mutta välillä oli hän viettänyt yksitoista vuotta kotimaassakin, sillä hän rakasti isänmaatansa Ruotsia, eikä olisi koskaan saanut päätetyksi jäädä ainiaaksi vieraille maille. Tuolloin tällöin oli hänen palattava kotiin katsomaan, vieläkö hongat vaurastuivat kotoisella konnulla, kuulemaan, yhäkö Itämeren aallot pauhasivat samaa säveltä kuin aikoinaan hänen nuoruudessaan.
Nyt oli neljännesvuosisata kulunut siitä, kun hän ensi kertaa koetti onneansa vieraalla pohjalla, ja eräänä päivänä istui hän punaisen tupansa edustalla saarella Tukholman särkkien keskessä aprikoitsemassa pitkään, miten olisikaan hänen parhaiten vietettävä tuon ensimäisen matkapäivän viisikolmattavuotismuistoa. "Kun aviopuolisot juhlivat hopeahäitänsä vieraspidoilla ja soitannolla", ajatteli hän, "niin voisitpa sinä kumppaniton toki yhtä hyvin kunnioittaa niiden viidenkolmatta yksinäisen vuoden muistoa, jotka niin suureksi osaksi elelit aasialaisella kamaralla."
Mutta työlästä oli hänen keksiä mitään oikeata muotoa tämän tärkeän päivän viettämiselle. Vanhemmat ja sisarukset olivat silloin olleet saapuvilla, kun hän ensi kertaa matkasi maailmalle. He olivat saattaneet häntä höyrylaivalle, jonka piti viedä hänet Suomeen ja Venäjälle, rannalta huiskuttaneet hänelle nenäliinojaan ja katsoneet kerrassaan kamalaksi noin kokemattoman nuorukaisen lähettämisen niin monivaiheiselle retkelle. He elivät kaikki vielä nytkin ja muistivat tuon ensimäisen katkeran eron yhä selvästi. Entä jos siis panisikin toimeen suuremmoiset pidot, kutsuisi niihin ystäviä ja tuttavia? "Ei", ajatteli vaeltaja heti, "Jumala minua moisista kemuista varjelkoon! Iloisten ystävien piirissä vain haaskautuu aika, ja täytettyjen lasien ääressä jaaritellaan joutavia!" Miksi vedotakaan vaahtoavaan viiniin, kun oli kysymyksessä menneitten vaellusvuosien muisto? Eihän hän ollut retkillään milloinkaan pitänyt päihdyttäviä juomia matkassaan. Ja meluisia vieraita vailla kykeni olemaan se, joka oli vuosikausia elellyt yksikseen. —
Ylen kaunispa olikin ruotsalainen koti! Uusi kevät oli verhonnut puut verekseen vehmauteen, käki kukahteli Ljuster-saaren metsissä, myötäisellä tuulella lipui purjelaiva yli aaltojen. Mutta Siar-saaren salmessa läikkyi meri tyvenenä, hohdellen värivivahduksin niin valoisin kuin koivunlehvät kevään ensi päivinä ja niin tummin kuin seljapuun lehdet. Ja vaeltaja kuunteli ja tähysteli. Olikokaan hän kaikkina vuosinansa Aasiassa konsanaan nähnyt mitään noin ihanaa?
Ei sentään! Eikö tämä kodin rakkaus oikeastaan ollut kohtuuttomuutta ja kiittämättömyyttä sitä maata kohtaan, missä hän oli viettänyt elämänsä rikkaimmat vuodet, ja saattoiko hänelle nyt ollakaan muuta juhlaa, kuin ajatuksissaan palaaminen Aasiaan, vaihtelevina kuvina antaakseen uudestaan solua ohitsensa kaiken, mitä oli siellä nähnyt ja kokenut, mitä riemuisaa ja karvasta siellä tuntenut.
Visertävä pääskynen vilahti ilman halki nopeana kuin nuoli. "Niin", virkkoi vaeltaja itsekseen, "muistojuhlaa tahdon viettää, mutten kuitenkaan yksinäisenä ja itsekseni! Eikö ole tuhansia tyttöjä ja poikia, jotka ilomielin olisivat mukana? He ennen kaikkia seuratkoot minua 75,000 kilometrin taipaleelle karavaanina niin pitkänä, että sen jälkijoukko vielä samoaa laaksojen syvyydessä, kun etupää jo astelee yläviä, kylmiä vuoritasankoja myöten, joilla tuuli ja villilammas majailevat. Silti voivat he samalla jäädä koreasti kotiansa; olisikin liian julmaa kehotella heitä pitkille ratsastusmatkoille vaappuvien kameelien tai kankeakoipisten hevosten seljässä lumen tuiskutessa, tai muihin sellaisiin ponnistuksiin. Mutta ajatusten siivillä he minua seuratkoot muistomatkalla navalta navalle, ensiksikin maapallon toiselta puoliskolta toiselle, Europasta koko Aasian halki ja takaisin kotia. Minä rupean heidän oppaaksensa. Retkeilen heidän kanssaan kaukaiseen itään, Persiaan ja Intiaan, vanhojen satujen lähteille, maailman katolle Pamiriin, ijäisen lumen ja ijäisen jään kotimaahan, Aasian sydämessä suurena leviävään hiekkaerämaahan, omituisten pappiensa vallitsemaan Tibetiin, kelpo urhojen asuttamaan ihanaan Japaniin sekä mittaamattoman Kiinan kautta lopulta Siperiaan ja kotimaahan takaisin. Opastaa tahdon heidät sen valtaisen maanosan halki, joka täytti viisikolmatta vuotta elämästäni ja on tämän pitkän ajan ollut ainoana lemmittynäni. Ja sitte vaellamme me edelleen muiden maanosien poikki, yli koko asutun maailman, ja kun vuoden ja päivän kuluttua jälleen tulemme kotia ja omaisemme innokkaina kyselevät meiltä, missä maailman äärissä olemmekaan matkanneet, silloin vastaamme: ' Navalta navalle!'"
1. Itämeren yli.
Kun illalla Tukholmassa nousee makuuvaunuun, kiidättää juna kahdessatoista tunnissa matkustajansa Ruotsin koko eteläosan halki, ja aamulla päädytään kotimaani eteläkärkeen, Trelleborgin kaupunkiin, jonka edustalla Itämeren aallot päiväpaisteessa kimmeltelevät. Luuleepa tähän rautatiematkan nyt loppuneen ja kummeksuu, ettei junailijaa kuulu avaamaan vaununosaston ovea, jotta matkustajat pääsisivät astumaan pois. Eihän juna toki kerrassaan Itämeren yli kulje? — Kulkee kuin kulkeekin. Samat vaunut, jotka meidät eilisiltana veivät pois Tukholmasta, toimittavat meidät turvallisesti Itämeren tuolle puolle, eikä meidän tarvitse siirtyä paikaltamme ennen kuin Berlinissä. Se osa junaa, jolla on Saksa matkan määränä, lykätään nimittäin valtaiselle lautalle, joka on rautaisilla kynsillä ja sinkilöillä ankkuroitu Trelleborgin satamalaituriin. Ruotsinmaan kamaran kiskot soluvat lautalle asti, ja kun vaunut on työnnetty sen kannelle, kiinnitetään ne ketjuilla ja koukuilla.
Jos matkustaja vielä puolittain uinailee vaununosastonsa patjasohvalla, niin herättävät tosin hänen huomiotaan monet merkkivihellykset sekä raskaitten rautavehkeiden ratina ja kolke; vaununosastossa tulee äkkiä hämärä. Mutta vasta kun yksitoikkoinen kohu ja kierivien pyörien jyry on muuttunut pehmoiseksi, meluttomaksi huojunnaksi, huomaa hän jo olevansa Itämeren povella.