Navalta navalle II

by Sven Anders Hedin

Monet rikkaat ja ylhäiset roomalaiset pitivät Pompejista ja rakensivat komeita huviloita kaupunkiin tai sen luonnonihanaan ympäristöön. Niitä oli kuuluisa puhuja ja kirjailija Cicero. Tuon tuostakin lepäili hän Pompejissa Rooman hälyn ja rauhattomuuden jälkeen, ja viimeistä kertaa tiedetään hänen varmasti oleskelleen siellä v. 44 e.Kr., vähää ennen suuren Caesarin murhaa.

Joitakuita katuja reunustamassa oli pelkkiä myymälöitä. Useimmat kadut olivat suoria ja säännöllisiä, toiset leveitä, toiset aivan soukkia. Ne oli laskettu laavalevyillä, ja jalkakäytävät olivat korkeat. Siellä täällä oli asetettu kivilaakoja poikki kadun, jotta jalankulkija pääsi kuivin kengin ylitse sellaisten rankkasateiden jälkeen, jotka silloin kuten nykyäänkin aika-ajoin tekivät kujista virtoja ja kanavia.

Pompejissa oli useita kylpylöitä, upeasti ja mukavasti sisustettuja, kivestä rakennettuja, hämäriä ja viileitä; lämpimänä ja helteisenä kesä-aikana käytettiin niitä ahkerasti. Riisuutumishuoneen komeroihin jätettiin vaatteet ennen kuin siirryttiin kuumien ilmakylpyjen, lämpimien ja kylmien vesikylpyjen tarpeiksi varattuihin suojamiin. Kylmävesikylpylän seinät oli koristeltu maalauksilla, jotka esittivät varjoisia lehtoja ja tummia metsiä; katto oli maalattu siniseksi ja tähditetty; ympyriäisestä lakeisesta pääsi päivänvalo sisälle, joten itse kylpyallas muistutti pikku metsälampea taivasalla. Kylpylän palvelusväki piti huolen kunnollisesta kahnauksesta ja hieronnasta, lopuksi voidellen kylvetettävänsä hyvänhajuisilla öljyillä.

Varakkaiden porvarien kodit olivat kaunisteltuja erinomaisen aistikkaasti ja taiteellisesti. Katua vasten eivät talot juuri näyttäneet muuta kuin alastomia, yksitoikkoisia seiniä, sillä vanhat roomalaiset eivät tahtoneet antaa katuelämän hälyn ja ulkoyleisön uteliaisuuden vähääkään häiritä kodin yksityistä pyhyyttä. Siten on asian laita vieläkin koko Aasiassa, jollei enää Italiassa ja Kreikassa. Vasta sisällä huoneissa loisteli prameus ja uhkeus. Siellä näkyi patsaita ja rintakuvia, reheviä kukkalavoja katottomissa pilarikäytävissä; keskelle hienointa huonetta, jota nimitettiin atriumiksi, oli mosaikilla laskettuun permantoon sovitettu marmorinen allas, jonka kohdalla olevasta nelikulmaisesta lakeisesta tirkistivät aurinko ja kuu sisälle, ja usein sekotti sade pisaroitaan vesitaiteitten ainiaan hypähteleviin suihkuihin. Kun isäntä antoi vieraspidot, kantoivat orjat pöytiä sisälle, ja ylellinen ateria nautittiin pitkäkäisillä lavitsoilla lojuen. Syötiin ja juotiin ja laskettiin leikkiä, välillä kuunnellen huilujen, kitarain ja kymbaalien säveliä ja seuraten tanssijatarten pehmeitä liikkeitä katseilla, jotka viini oli samentanut ja tehnyt unisiksi.

Siten vietettiin Pompejissa elämän iloiset päivät häiriintymättömässä rauhassa. Nautittiin metsien, puutarhojen ja meren anteja, hoidettiin kauppaa ja virkoja ja keräännyttiin neuvotteluihin forumille, jonka kivilaatoille pylväät loivat viileän siimeksen. Kukaan ei ajatellut Vesuviusta. Tulivuoren katsottiin sammuneen ainiaaksi, jo tuhansia vuosia takaperin. Ikivanhoilla laavavirroilla kasvoi iällisiä puita, ja tulivuoren rinteillä kypsyi auringon helliminä mitä suloisimpia rypäleitä, joiden jälkeläisistä vielä tänä päivänä puserretaan "Kristuksen kyyneliksi" nimitettyä viiniä. Tarina kertoo, että Vapahtaja kerran oli vaelluksillaan noussut Vesuviukselle ja pysähtynyt äänettömänä ihailemaan sitä kaunista maisemaa, joka saartaa Napolin lahtea, mutta hän oli myös itkenyt surusta tämän synnin ja turhamaisuuden tyyssijan tähden, ja missä hänen kyyneleensä kostuttivat maata, siitä versoi köynnös, jolla ei ole maan pinnalla vertaistaan.

Mutta vuotta ennen Rooman paloa tärisytti Pompejia hirveä maanjäristys. Asukkaat reipastuivat piankin ja rakensivat kaupunkinsa uudestaan, ehommaksi entistään. Kului kuusitoista vuotta, ja silloin tuli isku tuhoisampana kuin on yksikään kaupunki kokenut sitte kun taivasten tuli hävitti Sodomin ja Gomorran.

Vanhempi Plinius, laajasta "Luonnonhistoriastaan" kuuluisa, oli silloin Napolin lahteen ankkuroineen roomalaisen laivaston päällikkönä, ja itse asui hän sisarensa luona Pompejin lähistöllä. Tämän poika, nuorempi Plinius, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, miehuullinen, vireä ja lahjakas, oli myös mukana. Oli elokuun 24. päivä v. 79. Vesuvius oli levännyt kyllikseen. Nyt ei tulivuoren raivo tiennyt mitään rajoja. Muutamien tuntien kuluessa hautautui Pompeji ja Herkulanum hohkakivi- ja tuhkasateen sekä vedensekaisten liejuvirtojen alle. Tuhoutuneiden joukossa oli vanhempi Pliniuskin.

Useita vuosia jälkeenpäin kirjotti historioitsija Tacitus Plinius nuoremmalle ja pyysi tätä kertomaan, kuinka hänen enonsa oli kuollut. Ne kaksi kirjettä, jotka olivat vastauksena kysymykseen, ovat vielä tallella. Niissä kuvaa Plinius, miten hänen enonsa tukehtui tuhkaan ja rikkihöyryihin rannalla, koettaessaan laivastollaan pelastaa Herkulanumin kaupungin asukkaita. Itse oli hän nähnyt tulikieluja leimahtelevan kraaterista; se syöksi myös kidastaan mustan pilven, joka leveni ylöspäin kuin ruokamännyn latvus. Äitinsä kanssa oli hän mennyt ulos kotinsa esipihalle, mutta kun maa tärisi ja ilman täytti tuhka, kiirehtivät he pois, kintereillään joukko ihmisiä. Vanha äiti pyysi häntä pelastamaan itsensä kiireisellä paolla, mutta hän ei suostunut hylkäämään kantajaansa. Ja hän kirjottaa: "Minä silmään taakseni; sankka savupilvi kaartui uhkaavasti ylitsemme takaapäin; se valui alas maahan kuin eteenpäin syöksähtävä tulva ja seurasi meitä. Poiketkaamme sivulle, sanon minä, niin kauvan kuin näemme, jottemme tuuperru kumoon tiellä ja jää pimeässä tallattaviksi! Tuskin olimme varanneet itsellemme tilaa, kun meidät peitti yö, ei sellainen kuin kuuton tai pilvinen on, vaan sellainen kuin on suljetuissa huoneissa sitte kun on valo sammutettu." Hän kertoo edelleen, miten pakolaiset sitoivat pieluksia päänsä päälle suojaksi putoilevilta kiviltä ja miten oli lakkaamatta ravisteltava itseään, jottei tuhka olisi lyyhistyttänyt hartioita maahan. Itse oli hän tyyni, vaikka luulikin maailman lopun tulleen.

Tämä purkaus hautasi Pompejin kuusi metriä paksun hohkakivi- ja tuhkakerroksen alle. Vuosikausia jälkeenpäin oli tienoon asukkailla tapana mennä paikalle lapioineen ja kaivaa esille yhtä ja toista. Mutta sitte vaipui Pompeji unohduksen yöhön ja uinui maan alla viisitoistasataa vuotta. Silloin keksittiin kaupunki uudestaan, ja alettiin jälleen kaivaa. Maataloja, peltoja ja silkkiäispuumetsikköjä oli nyt ilmestynyt valtaiselle tuhkakerrostumalle. Mutta vasta viisikymmentä vuotta takaperin ryhtyi uuden ajan tutkimus todenperään käsiksi Pompejiin, ja nyt on kaupungista kolme viidesosaa kaivettu näkyviin. Muukalainen voi ratsastaa katuja myöten, kurkistaa myymälöihin ja kylpylöihin ja ihailla ylhäisön palatsien oivallisia seinämaalauksia. Ja Jupiter-temppelin kauvan läpitunkemattomassa yössä olleita pylväitä valaisee taas aurinko, ja ne luovat varjojaan samoille forumin paasille kuin ennenkin. Kalmisto on paljastettu, ja nuoria kypressejä kasvaa hautakivien lomassa. Niitä vainajia, jotka Vesuvius tuhkasateellaan hautasi toiseen kertaan, häiritsevät taas muukalaisen askeleet. Mutta ne onnettomat, jotka hautautuivat elävältä, ovat hiutuneet tomuksi. Ja kuitenkin on heitä jäljellä, ja museoissa voimme nähdä heitä makaamassa vääntynein jäsenin ja kasvot maata vasten. Me näemme heidät siinä asennossa, mikä heillä oli tuhan sulloutuessa heidän ympärilleen. Siten jäivät he makaamaan kahdeksaksitoista vuosisadaksi, ikäänkuin muottiin juuttuneina. Ruumis tuhoutui, mutta tyhjä tila jäi jäljelle. Valamalla kipsiä onteloihin on saatu esiin ihmisten hahmo kuolinhetkeltä. Tuossa makaa vaimo, joka on sortunut talonsa edustalle ja kouristuksentapaisesti puristaa massia, joka on täynnä kultaa ja hopeaa. Tässä tukee mies raskaaksi käynyttä päätänsä kyynäspäällään, ja tässä on koira vääntynyt kaksin kerroin sykkyrään, ennen kuin tukehtui. Kun tulivuoren purkaus tapahtui aamulla ja hohkakivisade puhkesi vasta ehtoopäivällä, oli kaikilla, jotka oivalsivat vaaran, aikaa pelastua. Monet eivät kuitenkaan älynneet asemaa. Vasta hohkakivisadetta seurannut tukahuttava tuhka hääti heidät liikkeelle, ja he menehtyivät taipaleella. Noin kaksituhatta ihmistä sai surmansa, kymmenesosa kaupungin asukkaista. Erään huvilan kellarista löydettiin kaksikymmentä ruumista. Ne onnettomat olivat sieltä etsineet suojaa, mutta joutuneetkin kuin loukkuun.

Nyt on nukkuva kaupunki herännyt henkiin, ja kuolleet ovat palanneet varjojen valtakuntaan. Pompejin esillekaivetut maalaukset, veistokset ja muut taideaarteet sekä koko kaupungin järjestelmä, rakennustapa ja kirjotukset ovat ennen aavistamattomalla tavalla valaisseet muinaisajan elämää. Ja kuitenkin odotetaan vielä runsaampia tuloksia siitä kivikovasta karstakivi- ja liejukerroksesta, joka kahdenkymmenen metrin vahvuisena kattaa Pompejin naapurikaupunkia Herkulanumia. Mutta tällä kerrostumalla kukoistaa uusi kaupunki, joka on ensin raivattava tieltä. Syvällä sen katujen alla uinuu Herkulanum, ja vain harvoja taloja on tavattu maanalaisten käytävien avulla.