Siten on lapio järkähtämättömästi paljastanut kaikki Pompejin salaisuudet. Tuhka on säilyttänyt kaikki. Luemme satunnaisia mieleenjuohtumiakin, joita on piirrelty talojen nurkkiin. Muutamassa kulmassa tarjotaan taloa vuokralle heinäkuun ensimäisestä päivästä — "halulliset vuokralaiset saavat lähempiä tietoja orja Primukselta". Toisessa nurkassa neuvoo joku koirus tuttavalleen: "Mene, hirtä itsesi!" Muuan porvari kirjottaa eräästä ystävästä: "Olen mielipahakseni kuullut, että sinä olet kuollut — hyvästi jääös!" Eräässä seinässä näkyy kirjotus: "Tässä ei ole mikään paikka laiskureille, laputa tiehesi, epäkelpo!" ja muuan valuri ilmottaa rakennuksensa nurkassa: "Vaskikannu on hävinnyt tästä myymälästä; löytäjä saa 65 sestertsiä (18 mk.); se joka ilmiantaa varkaan…" — niin, mitä sen piti saada, sitä emme tiedä, sillä lauseesta on loppu häipynyt. Ihmeellistä on lukea sanat Sodom ja Gomorra, ilmeisesti juutalaisen piirtäminä. Muutamien muurien alaosiin ovat pikku koulupojat raaputelleet kreikkalaisen kirjaimiston harjotuksia, mikä osottaa, että kreikka oli opetusaineena. Vanhemmat pojat ovat piirrelleet säkeistöjä suurten runoilijain teoksista.
Mutta aika joutuu, ja meidän täytyy rientää pois. Me astumme laivaan, joka vie meidät Napolin lumoavan lahden yli. Oikealle jätämme Caprin viehättävän saaren. Sen pohjoispuolelta pääsee uiden tai matalassa soutuveneessä maaten metrin korkuisen kallioholvin kautta "Siniseen luolaan". Sen sisällä ulottuu tyven, kristillikirkas vedenpinta viisikymmentä metriä vuoreen. Sen kuvastimen ylitse kaartuu holvi viisitoista metriä korkeana. Ainoa valaistus tunkeutuu ahtaasta pääsyaukosta. Taivaan ja meren heijastus tekee kaiken siniseksi luolassa, jonka laesta ja seinistä tippukivet riippuvat kuin jääpuikkoina. Mutta jos upottaa aironsa tai kätensä veteen, niin se valkoisen hiekkapohjan heijastuksesta hohtaa hopealle. Ainoastaan tyvenellä säällä pääsee sisälle, muutoin musertuisi vene aukkoholvin kalliolakea vasten. Vain rohkeat Caprin soutajat uskaltavat sinne aallokossakin. Silloin sovittavat he veneensä täyttä vauhtia sujahtamaan sisälle kahden aallonharjan välissä.
Me suuntaamme kulkumme Tyrrheenin meren turkoosinsinisille ulapoille. Etelässä sukeltaa aalloista Strombolin kalliosaari alituiseen hehkuvine tulivuorineen, joka muistuttaa majakkaa. Messinan salmessa seuraamme Sisilian ja Kalabrian rantoja, joita kamalat maanjäristykset ovat moneen kertaan tuhonneet. Mutta nyt olemme jo aavalla Välimerellä. Takanamme vaipuu Italia näköpiirin alapuolelle, ja huimaavien syvyyksien yli keinumme itään päin faraoitten maahan.
6. Gordon ja orjakauppa.
Muistan kuin eilisenä tapahtumana sen päivän v. 1885, jona sähkölennätin levitti ympäri koko maapallon sen surusanoman, että Kartum oli antautunut ja Gordon kaatunut. Harvoin, jos milloinkaan, on koko maailma ollut niin masennuksissaan yhden ainoan miehen kuolemasta. Hän oli skotlantilaista sukuperää, mutta syntynyt eräässä Lontoon esikaupungissa v. 1833, ja jo nuorena insinööriosaston luutnanttina kuunteli hän sodan jumua Sevastopolin muurien juurella. Kolmikymmenvuotiaana majurina johti hän keisarillista sotajoukkoa Kiinassa ja kukisti sen hurjan kapinan, joka riehui Sinisen virran ympäristön maakunnissa. "Aina voitollinen armeija" olisi ollut hukassa ilman voimakasta ja harjaantunutta päällikköä, mutta Gordonin käsissä osottausi se pian nimensä arvoiseksi. Joutuisasti laati hän suunnitelmansa, uskomattoman nopeasti vei hän joukkojaan vihollisen arimpiin kohtiin, ja lujasti löi hän iskunsa. Puolessatoista vuodessa oli hän puhdistanut Kiinan kapinallisista ja palauttanut rauhan.
Muutamia vuosia palveltuaan kotimaassa ja uudestaan vaellettuaan idän maissa sai Gordon v. 1874 Egyptin kediviltä eli varakuninkaalta tarjouksen tulla hänen palvelukseensa ja otti sen vastaan. Kedivi Ismail oli voimakas ja laajakantoisia suunnitelmia hautova mies. Hän tahtoi laajentaa valtaansa aina päiväntasaajalla sijaitseviin suuriin järviin saakka, missä Niilillä oli lähteensä. Gordonin piti hallita päiväntasaajan maakuntaa. Ja nyt oli hän Kairossa, valmiina tunkeutumaan uuteen maahansa. Heti Afrikan isoimman kaupungin eteläpuolelta alkaa ylänkömaa, joka pohjoisesta etelään päin ulottuu melkein koko sen maanosan läpi. Abessiniassa se kohoaa melkoisen korkealle, ja päiväntasaajan tienoilla se kasautuu Afrikan korkeimmiksi vuorenhuipuiksi. Niinkuin varjostimena riistävät nämä vuoret Egyptiltä ja laajoilta osilta Sudania kaiken sateen, Vesihöyryt, jotka monsuuni kesäisin kuljettaa Abessinian yli, muuttuvat näissä vuoriseuduissa sateeksi, ja tuuli saapuu kuivana Nubiaan ja Egyptiin. Ja ne kosteusmäärät, jotka nousevat lämpimästä Intian merestä ja ikuisen pasaatituulen mukana kulkeutuvat koillista kohti, muuttuvat kahdeksana kuukautena vuodesta vedeksi päiväntasaajan vuoristossa. Sieltäkään ei Niilin laakso saa mitään sadetta. Maa on kuivana, ja suunnattomia alueita on erämaina, missä kaivojen väliä on pitkälti.
Mutta Intian meren tuulten kantamana huuhtelee sade itäisen Afrikan vuoria ja keräytyy valtaisiksi virroiksi. Atbara ja Sininen Niili soluvat alas Abessiniasta ja aiheuttavat Niilin kuuluisat tulvat syksyisin. Muuna aikana vuodesta pitää Valkoinen Niili Egyptin kostutettuna. Sillä tavoin tulee maa toimeen sateettakin, ja lukemattomat kanavat kastelevat vainioita. Siellä viljellään monenlaista viljaa: vehnää, maissia, ohraa, riissiä ja durraa; siellä menestyvät monet vihannekset, epälukuiset taatelipalmut imevät mehevyytensä virran rantojen voimakkaasta, veden liottamasta lietteestä, ja sokeriruoko ja puuvillapensas leviävät yhä enemmän. Vainiot, palmut ja hedelmäpuut näyttäisivät korkealla leijuvasta ilmapallosta katsellen vihreältä virtaa reunustavalta juovalta, ja kaikki muu kuvastuisi keltaisena ja harmaana, sillä syrjemmällä on pelkkiä kuivettuneita hiekka-aavikoita.
Siten on Niili Egyptin elinehto, sen emo, sen rikkaus, josta maa on saanut elantonsa kaukaisimmasta muinaisuudesta saakka. Sillä kun nyt olemme lähdössä seuraamaan Gordonin mukana Niiliä päiväntasaajalle asti, emme saa unohtaa, että me olemme ikivanhalla historiallisella kamaralla. Ajatusta melkein huimaa, kun meille sanotaan, että ensimäinen egyptiläinen kuningas, josta muinaisjäännökset kertovat, hallitsi 3,200 vuotta ennen kristittyjen ajanlaskua, ja että suurin pyramidi Gizehin luona on 4,600 vuotta vanha. Sen hautaholvi on louhittu lujaan kallioon, ja siellä on vielä tänä päivänä Keops-kuninkaan punaisesta graniitista hakattu ruumiskirstu. Kaksi miljoonaa kolmesataatuhatta tasoiteltua järkälettä, kukin neljänkymmenen kuutiojalan kokoisia, on käytetty tähän katoavaisen kuninkaan muistomerkkiin. Tätä pyramidia pidetään suurimpana rakennustyönä, mitä on ihmiskäsin saatu aikaan. Meidän aikamme rakennukset ja laitokset hupenevat mitättömiin sen rinnalla. Ainoastaan Kiinan suuri muuri saattaa vetää sille vertoja. Se on rapistunut ja suureksi osaksi hävinnyt, mutta Keopsin pyramidi seisoo yhä jäljellä, milloin auringon kuumentamana, milloin kuutamon kirkkaasti valaisemana, milloin satumaisen aaveen tavoin verhoutuneena pimeään, lenseään yöhön.
Kahdensadan penikulman päässä uuden Egyptin pääkaupungin eteläpuolella loppuu erämaa, ja nyt peittävät maata valtaiset lammet ja huojuvat kaislikot. Se on Sudan, "mustien maa". Niemekkeellä, jonka kärjessä Valkoinen ja Sininen Niili sekottavat vetensä yhteen, sijaitsi Sudanin ainoa kaupunki Kartum; sinne keräytyivät kauppatiet joka suunnalta, siellä vaihtoivat tavarat omistajia. Ja tarjolla olikin tavaroita, joiden ei koskaan tarvinnut pitkään odotella kauppojaan. Ne kallisarvoiset sulat, jotka oli riistetty pitkäkoipisilta kameelikurjilta, tarvittiin koristamaan europalaisten vallasnaisten hattuja; villiä elefantteja, jotka ovat isompia ja voimakkaampia kuin intialaiset heimolaisensa, ammuttiin tai pyydystettiin salahautoihin metsissä torahampaittensa tähden. Parhaina Kartumin kautta kulkevina tavaroina pidettiin kuitenkin orjia, "mustaa norsunluuta", kuten sydämettömät arabialaiset kiusanhenget heitä nimittivät. Elefantin torahampaat ovat painavia. Niitä ei voitu vedättää hevosilla tai härillä metsien uumenista, sillä myrkyllisen tsetse-kärpäsen pistot tuottivat kuoleman juhdille. Sentähden täytyi ihmisten kantaa norsunluuta, ja näiden suoriuduttua työstään myytiin heidät Egyptiin, Syriaan ja Turkkiin. Metsät ja erämaa eivät olleet tyhjentymättömiä, norsunluu ja kameelikurjensulat loppuisivat aikanaan. Mutta neekereitä riittäisi aina. Aina siitä päivästä asti, jona muuan englantilainen kapteeni kolmesataa vuotta takaperin vei ensimäisen laivanlastillisen neekeriorjia Amerikaan, on häpeällinen orjakauppa kirouksena painostanut mustien maanosaa.
Kun kedivi Ismail pyysi Gordonia Egyptin palvelukseen, kuvernööriksi uuteen maakuntaan lähelle Niilin lähteitä, otti Gordon paikan vastaan siinä toivossa, että hän saa hävitetyksi orjakaupan tai ainakin hillityksi mustien miesten ja naisten ajometsästystä. Hän läksi Kairosta, kulki Punaisen meren yli Suakiniin, ratsasti Berberiin Niilin varrelle ja sai upean vastaanoton Kartumin kenraalikuvernööriltä. Täällä sai hän myös kuulla, että Niili oli kulkukelpoinen 150 penikulmaa etelämmäksi, joten hän saattoi pysähtymättä pitkittää matkaansa.