Oli viimeisiä päiviä joulukuussa. Tiheä usva leijui kuin patjana virran päällä, ja läheisimmätkään palmut hädin häämöttivät siitä. Nouseva tuulahtelu hajotti usmaa. Silloin kajahtivat torvet ja rummut lähtömerkiksi, ja Stanley komensi: veneisiin! Unjamvesin pojat virittelivät erojaislauluja, joihin vastasivat Tipu Tipin kotiinpalaavat joukot, ja niin lipui kanoottilaivasto tummalle virralle tuntemattomia maita ja kohtaloita kohti.
Stanley luuli kyllä, että tämä valtainen joki ei ollut mikään muu kuin Kongo, jonka suu oli ollut tunnettuna jo runsaasti neljäsataa vuotta. Mutta mahdollista oli silti, että se todellakin yhtyi Niiliin tai oli yhteydessä kaukana luoteisessa virtaavan Nigerin kanssa. Tämän arvotuksen ratkaisu oli nyt ostettava verin ja kyynelin. Ja siitä tuli kaikiksi ajoiksi kuuluisa matka, rohkeuden, voitettujen vaarojen ja seikkailujen puolesta täysin verrattava espanjalaisten venematkoihin pitkin heidän keksimiänsä Amatsooni- ja Mississippi-virtoja.
Alituiseen tapahtui kahakoita. Uudenvuodenpäivään oli jo päästy, kun muuan rauhallinen heimo varoitti matkailijoita niistä vaarallisista vuolteista ja koskista, joiden pauhu oli piankin tulossa heidän kuuluviinsa. Laivasto lipui oikeanpuoleista rantaa pitkin. Kaikki heristivät korviaan, kuullakseen odotetun jymyn. Silloin näkyi äkkiä kahdeksan villiä, jotka ryntäsivät alas rantaan ja viskasivat keihäänsä. Muutamat näistä jysähtivät kanoottien kupeisiin, toiset viuhahtivat ylitse. Stanley huomasi viisaimmaksi ulota keskemmälle virtaa. Mutta nyt pärisivät taas sotarummut, ja suuri joukko pitkiä kanootteja lähestyi. Soturit olivat maalanneet toisen puolen ruumistaan valkoiseksi, toisen punaiseksi, ja koristautuneet leveillä mustilla viiruilla; kamalilta he näyttivät. Heidän ulvontansa ja vimmattu rämisytyksensä ennusti kuumaa ottelua. Stanley soudatti kaikki veneensä taistelujärjestykseen, ja laiteiden päälle soviteltiin kilvet suojelemaan niitä, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun. Viidenkolmatta metrin pituinen kanootti hyökkäsi suoraan Stanleyn venettä vastaan, mutta sai tervehdyksekseen tuiman yhteislaukauksen. Sitte kävi Stanley ahdistamaan. Iso kanootti ei ehtinyt ajoissa kääntyä. Soturit ja soutajat hyppäsivät veteen, pelastuakseen uimalla maihin. Ja kun muutkin olivat peräytyneet, voitiin pitkittää matkaa alas putouksia kohti.
Nyt kuului vesipaljouksien jyminää, kun nämä voimallisina kuohuina syöksyivät virran uomassa olevan kynnyksen yli. Alkuasukkaat ajattelivat, että tässä oli hyvä paikka muukalaisten pyydystämiseksi, ja vain askel askeleelta pääsi Stanley taistellen tunkeutumaan eteenpäin milloin maitse, milloin vesitse. Eri putousten välisissä suvannoissa voitiin soutaa, muulloin täytyi rannan tiheikköihin hakata polkuja ja laahata kanootit maata myöten. Usein taisteltiin puulta puulle. Kerran yrittivät villit pyydystää Stanleyn seuruetta isoon verkkoon, mutta siitä vaivastaan menettivät he itse kahdeksan miestä.
Eräänä päivänä tammikuun lopulla lipui Stanleyn laivasto päiväntasaajan yli, suuri virta kääntyi nyt yhä enemmän länttä kohti, ja oli selvää, ettei se voinut yhtyä Niiliin. Näillä vaihein sivuutettiin seitsemäs ja viimeinen putous, jonka kynnykseltä ruskea vesi syöksähtää hurjan voimakkaana alas. Rysillä pyytävät alkuasukkaat kaloja itse koskesta.
Siten oli keksitty ja sivuutettu se putousjakso, joka on siitä asti tunnettu Stanley-putousten nimisenä. Jo paria vuotta myöhemmin ruvettiin ensimäisiin toimenpiteisiin belgialaisen Kongo-valtion perustamiseksi; Stanley-putousten kauppa-aseman hävitti sittemmin juuri Tipu Tip arabialaisjoukkoineen.
Koskien alapuolella laajeni virta, ollen toisinaan kolmekin kilometriä leveä. Tuskin näki vastapäistä rantaa, ja usein jouduttiin saarten välisiin salmisokkeloihin. Aina oli oltava varuillaan, sillä pitkin matkaa teki mustien soturien mieli ihmisenlihaa. Loppumattomia metsiä kasvoi rannoilla ja saarilla. Siellä rehotti monijuurinen mangrovepuu, korkea käärmemäinen rottinki riippuvine viuhkalehtineen, traakki- ja kumipuu sekä monia muita huomattavia kasvimaailman edustajia. Vaarat ja väijytykset vaanivat jokaisen niemekkeen takana. Oli varottava kareja ja vuolteita, putouksia ja pyörteitä. Virtahepoja ja krokotiileja tavattiin runsaasti. Villeistä oli kuitenkin pahin vastus; Stanleyta ja hänen väkeään uuvutti tukalasti se ajojahti, se kujanjuoksu, jota he saivat kestää kuukauden toisensa jälkeen.
Rubungan kylässä, missä alkuasukkaat olivat ystävällisiä, sai Stanley ensi kerran kuulla, että virran nimi tosiaankin oli Kongo. Siellä saivat matkalaiset lisätä ruokavarojaan, ja kun Rubungan rummut pärisivät, eivät ne kutsuneet taisteluun, vaan markkinoille, jolloin lähikylien asukkaat toivat tarjolle kalaa, etanoita ja simpukoita, kuivattua koiranlihaa, vuohia, banaaneja, jauhoja ja leipää.
Mutta villejä ei voinut milloinkaan uskoa. Kamalasti tatuoituina, ihmishampaista pujotellut nauhat kaulassa, omat hampaat viilattuina suipoiksi kuin suden, kevyet ruohovyöt uumilla ja keihäitä ja jousia käsissään heilutellen eivät he suinkaan näyttäneet luottamusta herättäviltä, ja useinkin oli tuskin lähdetty liikkeelle näköjään rauhallisen heimon luota, kun tämä miehitti kanoottinsa ja läksi ajamaan takaa. Niillä tienoin oli villeillä aseinaan muskettejakin, joita olivat saaneet rannikolta. Kerran piiritti Stanleyn pikku laivaston 63 kanoottia, ja taistelu oli ankara; tuliluikkuja käytettiin molemmin puolin. Etumaisessa kanootissa seisoi nuori päällikkö johtamassa ottelua, komeana, tyynenä ja arvokkaana. Hänellä oli päähine päässä, vuohennahkainen vaippa hartioilla ja järeitä messinkirenkaita käsivarsissa, säärissä ja kaulassa. Hän sai luodin reiteensä; levollisesti kietoi hän rievun haavansa ympäri ja antoi soutajilleen merkin ohjata veneen rantaan. Silloin menettivät muutkin miehuutensa ja seurasivat päällikön kanoottia.
Taistelusta taisteluun jatkui matka etelää kohti. Kongon suuresta kaaresta oli suoriuduttu; se oli maksanut kolmekymmentä ottelua. Nyt oli jäljellä tukala taival, missä valtainen virta vaahtoisina putouksina murtautuu sen ylänköjakson halki, joka ulottuu Afrikan länsirannikkoa pitkin. Nämä kosket nimitti Stanley Livingstonen mukaan, hyvin oivaltaen, ettei virtaa milloinkaan sanottaisi muuksi kuin Kongoksi, mutta tahtoen saada nuo isot könkäät säilyttämään suuren lähetyssaarnaajan nimen.