Lukemattomia vastuksia ja vaivoja tuotti se taival matkalaisille. Kerran hukkui puolikymmentä miestä, ja useita kanootteja menetettiin. Retkikunnan täytyi pysähtyä ja hakata itselleen uusia metsästä. Petollisessa imuvuolteessa ajautui Pocock eräänä päivänä putousta kohti ja huomasi liian myöhään vaaran, syöksyi koskeen ja hukkui. Hänen telttinsä oli tyhjillään ja autiona sen iltaa. Kuutamo valaisi kirkkaana ja kaameana valkoista köngästä, joka kohisi ulkopuolella, mutta viimeinen valkoihoinen, joka oli seurannut Stanleyta niin kauvas, ei tullut takaisin.
Erään toisen putouksen lähellä joutuivat työnjohtaja ja kirvesmies ajelulle vastakoverretussa kanootissa. Heillä ei ollut airoja. "Hyppää veteen!" huusi edellinen, mutta sai vastaukseksi: "En osaa uida, en uskalla". — "Hyvästi sitte, veikkonen", sanoi työnjohtaja ja ui maihin. Toinen joutui koskeen. Kanootti katosi kuohuihin, mutta kohos kumollaan pinnalle, kirvesmiehen pidellessä kiinni. Toistamiseen painui kanootti kurimukseen ja palasi pinnalle, mies mukanaan. Mutta kun kanootti seuraavan pyörteen jälkeen ilmestyi kolmannen kerran, oli mies poissa.
Vihdoin hyljättiin kaikki veneet ja matkaa pitkitettiin maitse. Koko kulkue kärsi puutetta, kaikki olivat laihoja, menehdyksissään ja nälissään. Mutta viimeisin raskain ponnistuksin päästiin Kongon suulla sijaitsevaan Bomaan, missä oli kauppahuoneita ja europalaisia. Siellä sai Stanley suoduksi itselleen ja uskolliselle joukolleen lepoa ja virkistystä, kunnes matka Afrikan ympäri meritse jatkuen päättyi Sansibarissa, jonne Stanley jätti väkensä.
Hän palasi kotiin kuuluisana tutkimusmatkailijana. Vuosituhannen ajan oli arabialaisia tunkeutunut sisimpään Airikaan, mutta he eivät tunteneet Kongon juoksua. Turhaan olivat europalaiset tutkijat vuosisatojen kuluessa yrittäneet saada valaistusta asiaan. Eiväthän edes alkuasukkaat tienneet, minne Lualaba jatkui. Stanley oli yhdellä kertaa täyttänyt valkoisen täplän ja solminut yhteen risaisen verkon silmät. Hän oli avannut sisä-Afrikan Europalle ja edennyt horjumattoman miehuullisena uranaukaisijana. Toiset seurasivat ja seuraavat vielä tänä päivänä hänen jälkiänsä. Nyt kulkee rautateitä putousten vieritse, ja Kongo-virralla kukoistaa laivaliikenne. Stanley oli itse mukana perustamassa ensimäisiä asemia, ja mustien keskuudessa oli hänellä nimenä Bula Matadi eli Kivenmurtaja. Ja kun Gordonin kuoltua peljättiin, että tämän kohtalo tulisi päiväntasaajan maakunnan kuvernöörin, suuren saksalaisen Emin-pashan osaksi, samosi Stanley vielä kerran Afrikan halki ja löysi Eminin, niinkuin oli aikaisemmin löytänyt Livingstonen.
Väsymättömään työhön kuluneen elämänuran jälkeen kutsuttiin Stanleykin isäinsä luokse. Westminster Abbeyssa ei kuitenkaan tahdottu suoda sijaa Stanleylle Livingstonen viereen, sillä hänellä oli enemmän vastustajia ja toimintansa väärintulkitsijoita kuin tällä. Hänet haudattiin maalaiskirkkomaalle Lontoon ulkopuolelle, ja haudalle pystytettiin hiomaton graniittilohkare. Siihen hakatun ristin alla on kirjotus: "Henry Morton-Stanley — Bula Matadi — 1841-1904 —" ja viimeksi se sana, johon sisältyy hänen koko elämäntyönsä — "Afrika".
13. Sahara.
Keskellä Luoteis-Afrikaa, missä maanosa ulkonee valtaiseksi niemeksi Atlanttiin, sijaitsee muuan maapallon kuuluisimpia kaupunkeja, Timbuktu. Kairoon tai Algieriin verrattuna on Timbuktu pieni kaupunki. Sen kolme vaatimatonta moskeijaa ei voi kilpailla niiden upeiden temppelien kanssa, jotka ranskalaisen, turkkilaisen tai englantilaisen herruuden alaisina kohottavat siroja minarettejaan Välimeren afrikalaisella rannikolla. Ei ainoakaan rakennus kiinnitä muukalaisen katseita. Harmajankeltaisten, laakeakattoisten ja ikkunattomien savitalojen sekamelskassa muistuttavat ainiaan raunioläjät rappeutumista ja laiminlyömistä. Erämaan vaeltajalle tarjoaa hädin lepoa yksi luhistumaisillaan oleva karavanserai. Moniaat kadut ovat autioina, toisilla vaipuu jalka nilkkaa myöten Saharan lentohiekkaan.
Timbuktu ei ole niin mainehikas kuin Aasian kruunun säihkyvät jalokivet: Jerusalem ja Mekka, Benares ja Lhasa. Niistä on jokainen kuin solkena uskonopissa ja pitää pelkällä nimellään koossa kokonaista uskontunnustusta. Timbuktulla on tuskin mitään uskontoa, tai pikemmin liian monta. Ja kuitenkin on tällä kaupungilla kahdeksansadan vuoden mittaan ollut ylpeitä nimiä: "suuri", "oppinut", "salaperäinen".
Ei kulje sinne pyhiinvaeltajia vaipumaan rukouksiin jonkun vapahtajan haudalle tai anomaan jonkun ylimäisen papin siunausta. Mitkään pyramidit tai marmoritemppelit eivät kohota Timbuktua maailman ihmeitten joukkoon. Siellä ei ole mitään rikkauksia, mitään rehevää kasvullisuutta, joiden nojalla se olisi paratiisin esitarhoja.
Ja kuitenkin on Timbuktu kaivattu kaupunki. Miljoonat ikävöivät sinne, ja siellä olleet haluavat takaisin. Karavaanimiehet, jotka ovat kuukausimäärin samoilleet Saharaa, kaipaavat huilujen ja kitarain säveliä ja tanssijatarten hilpeitä hyppyjä. Palmuja ja mimosapuita kasvaa harvassa Timbuktun tienoilla. Mutta kamalan erämaan jälkeen näyttää yksitoikkoinen, rapistunut kaupunki pölyisine, autioine katuineen kuitenkin viehättävältä keitaalta. Kauppamies, joka on Saharassa pannut alttiiksi omaisuutensa villien rosvoparvien keskellä ja onnellisesti suoriutunut kaikista vaaroista, ilahtuu Timbuktulle ja pitää sen harmaita muureja kauniimpana näkynä kuin mitään kuviteltavissa olevaa.