Timbuktun merkillisyytenä on siis sen asema ja kauppa. Tarvitsee vain luoda silmäys kartalle ymmärtääkseen, että kaupunki on kuin hämähäkki verkossaan. Verkko on niiden teiden muodostama tähti, jotka rannikolta lähtien osuvat yhteen Timbuktussa. Niitä tulee Tripolista ja Tunisista, Algierista ja Marokosta, Senegalista ja Sierra Leonesta, Pippurirannikolta, Norsunluurannikolta, Kultarannikolta ja Orjarannikolta sekä niistä Guinea-lähden ympärillä sijaitsevista maista, jotka Ranska, Englanti ja Saksa ovat vallottaneet. Niitä tulee lisäksi sisä-Saharasta, missä villit, sotaiset paimentolaisheimot vielä tänä päivänä varjelevat vapauttansa muukalaisten tunkeutumiselta.
Timbuktussa tulee siis tekemisiin toistensa kanssa arabialaisia ja neekereitä, muhamettilaisia ja pakanoita, Sahara ja Sudan, erämaa ja hedelmällinen tienoo. Timbuktu sijaitsee suuren hieta-aavikon kynnyksellä ja kuitenkin Afrikan kolmanneksi isoimman virran varrella. Kaupungin kohdalla on Niger neljä kilometriä leveä, ja suuosassaan kuljettaa se enemmän vettä kuin Niili, mutta paljoa vähemmän kuin Kongo. Samoin kuin Kongo tekee myöskin Niger kaaren pohjoista kohti ja uhmailee Saharaa. Mutta erämaa voittaa, ja virta kääntyy etelään päin.
Se on taistelua elämästä ja kuolemasta. Eloa antava vesi hivelee tukahuttavaa hiekkaa. Timbuktu sijaitsee juuri siinä, missä taistelu on käynnissä. Pohjoisesta päin tuodaan tavaroita dromedareilla, kuljetettavaksi eteenpäin kanooteilla ja pitkillä mattojen kattamilla kapeilla veneillä, tai myöskin, missä ei voida käyttää virtaa, härillä, aaseilla tai ihmisillä. Dromedarit eivät siedä Nigerin ympäristön kosteata ilmanalaa, se kun varsinkin talvisin tulvii laajalle yli uomansa. Ne viedään senvuoksi takaisin Saharan halki. Ne viihtyvät kuivassa erämaassa. Ainiaan puhalteleva koillispasaati kuivattaa Saharan, ja paikotellen saattaa kulua vuosikausia ilman ainoatakaan sateen pisaraa.
Timbuktun nimellä on omituinen sointu. Siihen sisältyy kaikkea sitä salaperäistä ja viehättävää, mikä liittyy Saharaan. Se johdattaa ajatuksen maailman suurimpaan erämaaseutuun, pitkien teitten yksinäisyyteen, verisiin kahakoihin ja kavaliin väijytyksiin, karavaanitiukujen kilinään ja beduiinien jalustimien helskeeseen. Ja sieltä sopii meidän nyt pistäytyä retkeilylle ympäristöön.
Ensin matkustamme itään päin, merkilliselle Tsad-järvelle, jonka saarten ja särkkien väliset salmet täyttää rehevä kaislikko. Se nousee ja laskee siihen päättyvien isojen jokien vesimäärän mukaan, ja se muistuttaa keskiaasialaista Lop-noria jossain määrin. Seitsemänkymmentä kuutiokilometriä vettä lasketaan vuotuisesti kertyvän Tsadiin, ja kun järvi ylipäänsä kuitenkin pysyy saman laajuisena, voi saada käsitystä siitä, kuinka vilkasta täytyy haihtumisen olla.
Meillä on omat dromedarimme ja arabialaiset oppaamme, joihin luotamme. Voimme senvuoksi matkata minne mielimme, ja nyt ohjaamme kulkumme Tsadilta itäiseen Sudaniin, jossa jo olemme käyneet Gordonin seurassa. Mutta ennen kuin Niili tulee vastaamme, poikkeamme me pohjoiseen, samotaksemme Libyan erämaan poikki, joka on Saharan luoksepääsemättömin ja autioin sekä senvuoksi vähimmin tunnettu osa. Matkalla pohjoista kohti huomaamme pian, kuinka kasvi- ja eläinmaailma käy yhä niukemmaksi. Jo Sudanissa muuttuvat laidunmaat laihemmiksi, ja aro alkaa yhä enemmän olla erämaata, mitä pitemmälle etenemme. Lopulta vallitsee lentohiekka. Silloin on seurattava hyvin tunnettua tietä, jota arabialaiset ja egyptiläiset ovat käyttäneet kautta vuosituhansien.
Olemme keskellä hiekkamerta. Täällä kasautuu punakeltainen lentohiekka paikka paikoin kirkontornin korkuisiksi harjuiksi. Emme näe mitään polkua; viime myrsky on lakaissut sen umpeen. Mutta oppaalla on omat merkkinsä eikä hän harhaannu jäljiltä. Hiekka madaltuu, ja maisema käy aukeammaksi. Silloin viittaa opas paljaaseen ja kolkkoon vuoriselänteeseen, joka pistäytyy hiedasta kuin luoto merestä, ja sanoo löytävänsä perille tämän merkin avulla, joka pysyy näkyvissä useita päiviä ja saa etäämpänä sijaisekseen toisen kalliokielekkeen.
Me leiriydymme syvän kaivon luo, sammutamme janomme ja juotamme kameelimme. Seuraavana päivänä olemme taas ulkona hietaulapalla. Taivas on saanut harvinaisen väritunnun. Se on keltainen ja tummenee pian lyijynharmaaksi. Aurinko hohtaa punaisena ympyränä. On tyventä ja helteistä. Opas menee totiseksi ja sanoo hillityllä äänellä: "samum". Kuuma, hävittävä aavikkomyrsky, joka on Arabian ja Egyptin vitsauksena, tekee tuloaan.
Opas pysähtyy ja kääntyy takaisin. Hän on kahden vaiheella. Mutta hän lähtee edelleen oivaltaessaan, että me emme ehdi takaisin kaivolle ennen kuin myrsky tapaa meidät. Tuulensuojaa on turha hakea. Hiekkaharjanteet ovat liian laakeita, tarjotakseen turvaa tuulelta. Ja nyt tulee myrsky kohisten. Ilma on tukahduttava ja paahteinen. Dromedarit näyttävät hätääntyneiltä, pysähtyvät ja kääntyvät poispäin tuulesta. Me laskeudumme maahan, dromedarit painuvat makuulle ja työntävät turpansa hiekkaan. Me puolestamme kiedomme huivin kasvoillemme ja laskeudumme vatsallemme elukkain viereen, saadaksemme suojaa. Siten voimme joutua virumaan tuntikausia henkeämme tavotellen. Ja saa olla iloissaan, kun pääsee hengissä samumista aavalla hietikolla. Keitaillakin tuottaa se tuskan ja hädän tunnetta. Sen polttava kuumuus on vaarallinen palmuille ja laiholle. Lämpömäärä voi nousta viiteenkymmeneen asteeseen tässä tukalassa aavikkomyrskyssä, jota ei suotta nimitetä "myrkkytuuleksi".
Myrsky taukoo, ilma selkenee, on hiljaista ja tyventä, ja aurinko on saanut kullankeltaisen loistonsa takaisin. Lämmintä on, muttei tukahuttavaa kuten äsken. Kuumentunut ilma värisee hiekan yllä. Tiemme sivussa näkyy palmurivi ja niiden edessä hopeinen vesijuova. Oppaamme etenee kuitenkin ihan toiselle suunnalle, ja kun kysymme häneltä syytä, vastaa hän, että me näemme vain kangastuksen ja että monen päivän matkalla ei ole mitään keidasta sillä taholla, missä näemme palmut.