* * * * *
Nyt lausumme hyvästi Afrikalle. Meillähän on edessämme vain alun toista penikulmaa leveänä Gibraltarin salmi, ikuisesti sininen nauha, joka yhdistää Välimeren Atlanttiin — se jyrkkä raja, joka erottaa mustien maanosan valkoisten maanosasta.
Me siirrähdämme ylitse ja olemme Espanjassa. Täälläkin tunkee korviimme arabialaisten suuruudenajan kuoleutuva kaiku. Muistamme kaksitoista vuosisataa kuluneen siitä kun profeetan valitut vallottivat Pyreneitten niemimaan. Islamin lapset olivat siellä kristittyjen tiellä. Askel askeleelta tungettiinkin heidät takaisin etelää kohti. Vain Cordoba ja Granada kuuluivat vielä arabialaisille eli maureille, kuten heitä nimitettiin. Kun lopulta Ferdinand Katolilainen v. 1469 meni naimisiin Kastilian kuningattaren Isabellan kanssa, oli ainoastaan Granada jäljellä maurien vallasta. Heidän viimeinen kuninkaansa asui upeassa Alhambra-linnassa Granadan luona. Oli vuosi 1491. Espanjalainen armeija piiritti maurien kaupunkia. Tuskin neljääkymmentä vuotta aikaisemmin olivat muhamettilaiset vallottaneet Konstantinopolin. Nyt piti toiset muhamettilaiset karkottaa Länsi-Europasta. Tuli uudenvuodenpäivä 1492, ja Granada kukistui. Maurien kuninkaan täytyi nöyrästi polvistua voittajien eteen, ennen kuin poistui maasta, ja Kastilian lippu liehui Alhambran torneissa.
Tämän merkillisen tapauksen näkijänä oli muuan 46-vuotias genualainen merimies — Kristofer Kolumbus. Suunnattomista vaikeuksista ja kiusoista huolimatta valmisteli hän parhaillaan sitä uskaliasta Intian-retkeä, jonka tuloksena olikin kokonaan uuden maanosan löytäminen. Kolumbus ei aavistanut, että hänen päämääränsä tiellä oli tuntematon mannermaa ja maapallon suurin valtameri. Hänen monet vaiheensa ja kovaonninen kohtalonsa ovat tuttuja historiasta. "Uusi maailma" sai nimensä Amerigo Vespuccista (Americus Vesputius), joka ensimäisenä lausui sen ajatuksen, että Kolumbuksen löytämät alueet eivät kuuluneetkaan Aasiaan. Liian myöhään oivallettiin, että Kolumbia olisi ollut oikea nimi.
Uudet havainnot seurasivat nopeasti toisiaan, ja Amerikan rannikot saivat merikorteilla ja maakartoilla vähitellen sen muodon, jonka hyvin tunnemme. Ne olivat kaikkien aikojen loistavimpia löytöretkiä. Läntisen kulkutien Intiaan löysi vihdoin v. 1519 portugalilainen Magellan, purjehtien Tyynellemerelle sen salmen läpi, joka on saanut hänen nimensä; samalla matkalla surmasivat hänet villit Filippinien saaristossa. Seuraavien vuosisatojen kuluessa iskeytyivät valkoihoiset yhä lujemmin Amerikaan. Intiaanit tungettiin salomaille, ja Pohjois-Amerikassa ovat he nykyään hyvinkin vähissä. Ranskalaisen ja sittemmin englantilaisen herruuden alaisina kehittyivät aavistamattomaan voimaan ja rikkauteen juuri ne osat Pohjois-Amerikaa, joita espanjalaiset olivat hylkineet, pohjattomassa voitonhimossaan tavotellessaan vain kultaa ja aarteita niillä saarilla ja rannoilla, joita vielä tänä päivänä nimitetään Länsi-Intiaksi.
Sinne suuren ulapan taakse on meidänkin nyt siirryttävä.
14. New York.
Suurin kansainvaellus, mitä historia tuntee, on se ihmisvirta, joka päivä päivältä ja vuosi vuodelta soluu meren yli vanhasta uuteen maailmaan. Päivittäin siirtyy kolmetuhatta ihmistä Amerikaan, ja viime vuosisadan kuluessa on runsaasti kolmekymmentä miljoonaa europalaista ottanut asuntonsa tähtilipun suojasta. Lähes kymmenesosa kaikista nykyään elävistä suomalaisista asuu uudessa maailmassa, ja ruotsalaisista runsas neljännes. [Tekijän suosiollisella luvalla on suomentaja muodostellut siirtolaisoloja koskevat tiedot "kotoisiksi".]
Eri tahoilta soluvat siirtolaisemme rautateitse Hyvinkäälle, mistä alkaa yhteinen taival Hankoon. Aina on heistä suurin ryhmä kertynyt Pohjanmaan radan varrelta, ruotsalaiset eri joukoksi, suomalaiset seurustellen omassa piirissään. Muutamat pikku seudut antavat suhteettoman suuren veron työvoimaksi uudelle mailmalle; missä siirtolaisuus on kerran päässyt alkuun, sieltä toimittavat edellä menneet yhä uusia lähtijöitä jälkeensä. Vasta Hangossa höyrylaivaan astuttua tutustuu koko matkue likemmin keskenään. Epämukavista tiloista ja huonosta ruokahoidosta huolimatta pysytään virkeällä mielellä, kun päästään kokoontumaan kannelle tarinoimaan Amerikan oloista, jotka ovat monelle ennestään tuttuja; "vanhan maan" kaipuu ei näin alussa tunnu paljoakaan, sillä mieli pyrkii viehättymään tuntemattoman ja toivorikkaan tulevaisuuden kuvitteluun. Mutta jos sattuu vähänkin navakka tuuli käymään, muuttuu laiva pelkän surkeuden näyttämöksi. Sekalainen on seurue, joka on täten lähtenyt Suureen Länteen. Tuossa on kaksi veljestä Kuusamon Vasaraperältä. Vanhempi on ollut jo kymmenen vuotta hyvillä palkoilla "kolimainissa paasina", kivihiilikaivoksessa työnjohtajana, mutta yrittänyt nyt kotimaassa hoidella isältä perittyä taloa. Mutta se ei ottanut menestyäkseen. Hän möi talon polkuhinnasta ja otti veljensä mukaansa luvattuun maahan. Nuori rautalampilainen talontyttö on saanut kahdelta ystävättäreltä "tiketin", piletin, Chicagoon asti, missä hänen pitäisi saada paikka astiainpesijättärenä samassa hotellissa kuin hekin, maksaakseen sitte vähin erin velkansa takaisin; hän näyttää kaiken aikaa pyrkivän katumaan matkallelähtöään — koti-ikävä on tuntunut ensimäisestä päivästä alkaen. Vanha kaustislainen torppari on lähtenyt emäntineen poikansa oivalliselle uutistilalle Red Riverin hedelmälliseen laaksoon, jäädäkseen sinne ainiaaksi, sillä toimeentulo on kotona ollut vaivaloista; pariskunta on varsin vakavalla päällä. Nuori väki on yleensä mitä hilpeimmällä tuulella; hanurit ja viulut ovat alituiseen äänessä, lauleskellaan ja jutellaan Lännen oloista, joita niiden tuntijat kertoilevat melkoisesti väritellen ja paremman ponnen saamiseksi höystellen englanninkielisillä vakuutuksilla puhetta, johon muutenkin sekaantuu runsaasti omituisia suomenkielisen asun saaneita "jänkkien" sanoja.
Tullaan Hulliin. Vastassa on toimeensa tottunut siirtolaisasiamies, joka kiireimmiten kaahaa laumansa kuin karjana rautatieasemalle, sitte kun on siirtolaiskodissa yhteisesti aterioittu. Vinhaa vauhtia kiidättää pikajuna retkeläiset halki Englannin; meikäläisten junien hitauteen tottunut ihan pelkää vauhdistaan hypähtelevien ja huojuvien vaunujen suistuvan kiskoilta. Koko matkan varsi tuntuu miltei yhtenäiseltä kaupungilta, jossa pikku puutarhat ja peltotilkut erottavat enimpiä taloja toisistaan. Leedsin ja Manchesterin teollisuuskaupunkien lukemattomat tehdasrakennukset korkeine savutorvineen, jotka verhoavat koko tienoon ainaiseen mustaan savupilveen, tekevät pikku oloista lähteneisiin valtaisen vaikutuksen.