Liverpoolissa on asianomaisilla Atlantin-yhtiöillä kullakin siirtolais"hotellinsa", jonne yhtiön asiamies korjaa saaliinsa jokaisesta junasta maailman suurimman asemarakennuksen lasikaton alla. Ennen kuin tällainen ryhmä yhtiön matkailijakodista lähetetään valtamerilaivaan, tarkastaa kutakin pikimältään lääkäri, sillä yhtiöiden on omalla kustannuksellaan tuotava takaisin kaikki ne, joita ei Yhdysvaltain rannassa kelpoiteta pääsemään maihin.
Tilavat ja mukavat ovat olot valtameren höyryjättiläisissä. Siirtolaisia on nyt kertynyt joukkoon jos jostakin maasta, ryhmittyen kannelle katselemaan Europan rannikon viimeistä häämyä. Siinä haastellaan kotimaahan jääneistä ystävistä ja ulapan takana odottelevista tuttavista. Puhellaan suunnitelmista ja toiveista; hauskaa on palata kotiin, kun on saanut ansaituksi riittävästi säästöön. Useimmilla ensikertalaisilla on mielessä koota joutuisasti varoja ja sitten asettua maailmaa kokeneena kansalaisena vakinaisesti synnyinseudulle, johon ovat monet siteet liittämässä. Vallitsee oikea Baabelin kieltensekotus, kun käyskentelee sellaisten ryhmien läpi. Vanhan juutalaisen kauppiaan vieressä, joka hartaasti tutkii hepreankielistä raamattuansa lopusta alkuun päin, juttelee hiljaisesti kaksi mustasilmäistä arabialaistyttöä, jolla ei suinkaan ole monia tuttavia uudella mantereella. Valtiolliseen selkkaukseen joutunut venäläinen kirjansitoja solkkaa huonolla saksankielellä karkumatkaansa Moskovasta pommerilaiselle rengille, joka yrittää olla tarkkaavainen kuuntelija. Suomalaiset ihan hupenevat näiden tuhatkunnan matkustajan joukkoon.
Aurinko painuu länteen, sirotellakseen kultaansa heidän unelmiensa maan yli; yö vetää pimeän peitteensä Europan verhoksi. Vanha maailma, joka ei ole kyennyt tyydyttämään heitä, jää loitos taakse; uuden, joka vielä kylpee päiväpaisteessa, pitää lahjottaa heille kaikki. Sähkölamput luovat hohdetta laivan joka komeroon. Välikansilla on käytävissä melkein tungosta. Ensimäisten päivien jännityksen uuvuttamina istuu nuoria ja vanhoja naisia penkillä nukkumassa. Toiset järjestelevät käsitavaroitaan ja maistelevat makeisia, jotkut lueskelevat sanomalehtiäkin. Soittokellon kilinä kulkee kautta koko sen osan laivaa, kutsuen siirtolaiset illalliselle. Ja nyt he huomaavat, että jo valtamerellä saa esimakua uuden maailman hyvästä ja vaihtelevasta ruokajärjestyksestä. Sitte käydään makuusijoille ja siunaillaan niiden mukavuutta.
Päivät kuluvat nopeasti laivassa. Meren vivahteluja ja ikuista aaltoilua jaksaa katsella miten kauvan tahansa; pitkinä riveinä seisoskellaan tähystelemässä vastaantulevia laivoja. Niiden joukossa on tällaisia jättiläisiä, joilla suuret valtameriyhtiöt nykyään kilpailevat keskenään. Ne ovat yli puolenkolmattasataakin metriä pitkiä, kaikki neljä savutorvea ovat neljä metriä läpimitaltaan, toistasataa tulta roihuaa kunkin jättiläisen pannujen alla, puolikolmattatuhatta ihmistä saa hyvän tilan laivassa, jonka miehistöksi tarvitaan kuusisataa henkeä. Tällaisessa valtameren kyntäjässä on kokonaisia loistohuoneustoja sisustettuina amerikalaisia miljoonamiehiä varten, salongissa esiintyy soittokunta, laivalla on oma langattoman sähkölennättimen avulla toimitettu sanomalehti. Uiskentelevaksi kaupungiksi voi sanoa tällaista laivaa, ja sen asukkaat pääsevät Atlantin yli vajaassa kuudessa vuorokaudessa. Mutta tällainen vedenpitäviin osastoihin jaettu vankka jättiläinenkään ei kykene suomaan täyttä turvaa, kuten on kamalimmin osottanut "Titanicin" perikato, joka olisi ollut vielä hirvittävämpi ilman Marconin merkillistä keksintöä.
Merimatka lähenee loppuansa. Eräänä päivänä huomataan yltyvää levottomuutta ja jännitystä laivassa, ja matkustajat tähystelevät ahkerasti keulan yli. Tunnin kuluessa kuuluu Amerikan rannikko tulevan näkyviin. Ja aivan oikein. Epätasainen viiva näkyy ylähangan puolella. Se on Long Island eli "Pitkäsaari". Parin tunnin päästä lipuu laiva Hudson-virran suuhun ja laskee Ellis-saaren rantaan New Yorkin satamassa. Joukko muita isoja laivoja on kiinnitetty laitureihin. Nekin ovat tuoneet siirtolaisia Europasta Amerikaan ja pyörtävät piankin takaisin noutamaan lisää. Niidenhän täytyy herkeämättä höyrytä edes takaisin, voidakseen tuoda 3.000 ihmistä päivää kohti Yhdysvaltoihin.
Suunnaton kuhina ja kiire vallitsee nyt vastatulleessa laivassa. Matkustajat tunkeilevat käytävissä, huutelevat toisiaan, laahaavat kuluneita matkareppujaan ja nuorilla sideltyjä myttyjään. Ruotsalaiset ja suomalaiset, tummaveriset italialaiset ja vaaleat saksalaiset sekautuvat toisiinsa, mitkä siististi puettuina ja päällystakit yllä, mitkä kuluneissa vaatteissa ja karkea huivi kauluksen vastikkeena. Taampana kohoaa New Yorkin sataman yli jättiläismoinen vapaudenpatsas, nainen, joka pitelee oikeassa kädessään soihtua. Pimeyden hallitessa maata heittää hän huikaisevan kimpun sähkövaloa yli vedenpinnan, laiturien, rakennusten ja laivain. Mutta mitään suuren ja ylistellyn vapauden vaikutelmaa ei siirtolainen saa laskiessaan jalkansa Amerikan kamaralle. Kaikki matkustajat varustetaan numerolapuilla kuin rakuunahevoset ja ohjataan valtaisen suojaman pitkiin pilttuisiin. Ja sitte huudetaan heidät esille yksi toisensa jälkeen kuulusteluun, jonka päätyttyä lääkäri tutkii heidät. Nykyään on olemassa siirtolaisten maihinpääsylle monia rajottavia määräyksiä, joilla Yhdysvallat koettavat suojella itseään pelkäksi rasituksekseen saapuvilta vierailta.
Koetuksesta suoriutuneet viedään pikku höyrylaivoilla suurkaupunkiin, jonka miljoonien sekaan he katoavat kuin pisarat mereen. Olkoot he kotoisin mistä maasta hyvänsä, aina tapaavat he maanmiehiään New Yorkissa, sillä tässä kaupungissa puhutaan seitsemääkymmentä kieltä. Asujamistosta on kolmannes syntynyt ulkomailla. Brooklynissa, Long Islandilla sijaitsevassa kaupunginosassa, on kokonaisia katuja yksinomaan ruotsalaisten hallussa, samaten kuin siellä on suomalaisia yhtä paljon kuin jossakin täkäläisessä pikkukaupungissamme. "Pikku Italian" kaupunginosassa asuu enemmän italialaisia kuin Napolissa, "Kiinakaupungissa" on viisituhatta vinosilmää saanut asuntonsa, ja oma kaupunginosa on myöskin Venäjän ja Puolan juutalaisilla. Jollei suomalaisella siirtolaisella ole nimenomaista matkan määrää etäämpänä sisämaassa, niin on hänen käytettävissään omakielisiä matkailijakoteja, joista pian tapaa ensimäiset paikkakuntaan tutustuneet maanmiehet, saadakseen heiltä neuvoja ja tietoja suurkaupungin oloista.
Se jättiläinen ei ole suinkaan iällinen, tuskin kolmeasataa vuotta vanha; kolmikymmenvuotisen sodan aikana ei siinä ollut täyttä tuhatta asukasta. Mutta nyt voittaa sen ainoastaan Lontoo. Onhan Yhdysvaltain koko väestö kasvanut tavattoman nopeasti. Viime vuosisadalla paisui se kaksinkertaiseksi joka 20:s vuosi. Ja lähes puolet Yhdysvaltain ulkomaisesta kaupasta käy New Yorkin kautta. Täältä lähetetään maailmalle viljaa, lihaa, tupakkaa, puuvillaa, paloöljyä, teollisuustuotteita ja paljon muuta. Eipä siis ihme, että tarvitaan kuusi penikulmaa laitureita suojamineen ja nostolaitoksineen ja että runsaasti seitsemänkymmentä höyrylaivalinjaa yhtyy New Yorkissa. Lisäksi on New York suuremmoinen teollisuuskaupunki. Rikkauksia on siellä suunnattomia, pankkejakin kaksisataa. Asema on sillä mitä parahin: Atlantin puolella erinomainen satama Europan laivaliikenteelle, lännen puolella mitä tihein rautatieverkko, josta viisi rataa ulottuu suoraan Tyynenmeren rannikolle asti.
Jo v. 1840 oli Yhdysvalloissa 450 penikulmaa rautateitä ja kahtakymmentä vuotta myöhemmin 5.000 penikulmaa. Nyt on kiskoparien yhteenlaskettuna pituutena 40.000 penikulmaa — mikä riittäisi mittanauhaksi kuuhun tai kymmeneen kertaan päiväntasaajan ympäri. Yhdysvalloissa on enemmän rautateitä kuin koko Europassa, vaikka asukasluku on vain viidennes Europan väestöstä; pinta-ala on kyllä jokseenkin sama. Rautateiden runsauteen on syynä se, että aluksi koetettiin vain täyttää kaikki vesiteiden väliset aukot. Virtoja käytettiin niin pitkälle kuin mahdollista, mutta seuduille, missä ei virtoja ollut, rakennettiin ensimäiset rautatiet. Sitte punottiin vuosien kuluessa eri linjat yhteen, uusia ratoja vedettiin kaikkiin suuntiin, koska ne lyhyytensä tähden eivät vaatineet yksityisinä yrityksinä kovin suuria pääomia, ja nyt peittää noita 49 valtiota yhtenäinen rautatieverkko. Sitäpaitsi ovat maantiet niin kurjia, että rautateiden pitää korvata niitä.
Kaikkien noiden isojen virtojen yli tarvitaan suuri paljous siltoja, ja niiden rakentamisessa amerikalaiset ovatkin mestareita. Mississipin ja muiden jokien rautatiesillat ovat mitä rohkeimman insinööritaidon suurtuotteita. Missä radat kulkevat syvien laaksojen poikki, siellä rakennettiin entiseen aikaan puusiltoja, ja ne muistuttivat huikean korkeita muuraustelineitä, joiden harjalle oli kiskot naulattu. Mutta sellaiset sillat katoavat yhä enemmän, nyt rakennetaan kaikki raudasta, ja junat kiitävät täyttä vauhtia sirojen siltojen yli, jotka etäämmältä näyttävät pelkiltä hämähäkinseiteiltä. Maailman vanhimpia rakennustöitä tällä alalla on riippusilta New Yorkin ja Brooklynin välillä. Se on jättiläismoinen, mutta kuitenkin näyttää se kovin hienolta ja hennolta, leijuessaan molempien valtaisten pilariensa välissä. Laivojen korkeimmatkin mastot mahtuvat sen alitse, mutta se onkin 41 metriä nousuveden pinnan yläpuolella. Pituutta on lähes kaksi kilometriä. Hämmästellä täytyy, että ihmiset ovat kyenneet asettamaan tämän rautalaahkon salmen yli.