Omituisin tuntein tekee tulokas ensimäisen matkansa eräänlaisilla kummallisilla radoilla, joita risteilee New Yorkissa — ilmarautateillä. Lukemattomien rautapatsaiden muodostamalla telineellä kiitää hän yli katujen ja torien, nähden ajelevien ja jalankulkijain kuhinan allansa. Käyttövoimana on näillä radoilla sähkö; sellaisia on tässä maassa runsaasti. Niiltä on oivallinen näköala yli kaupungin, ja omituiselta tuntuu kurkistella rakennusten toisiin ja kolmansiin huonekertoihin. Ei tunnu Europalta.
Täältä Lännen suuriin kaupunkeihin lähtiessä on kulku hyvin mukavaa; muutamat junat ovat kuin pyörille asetettuja hotelleja. Niissä saa tosiaan matkustaa herroiksi, jos on varoja. Tilaa on runsaasti, saa kävellä ja liikkua vapaasti, istahdella mukaviin lepotuoleihin isojen ikkunain ääreen ja antaa katseensa harhailla äärettömille preirioille. Siihen kyllästyttyänsä sopii asettua mahonkipöydän ääreen kirjottelemaan postikortteja ystävilleen. Pitkällä taipaleella, esim. San Franciscoon mennessä, ei kuitenkaan pääse ikävä ahdistelemaan. Junassahan saa kaikkea, mitä mieli tekee, kylpyjäkin. Matkalainen lueskelee, nukkuu, syö, katselee ohikiitäviä maisemia, tekee tuttavuuksia ja jakselee kerrassaan mainiosti. Ja kaukaisen lännen Kalliovuoristoon tultaessa saa hän kylliksi vaihtelua. Siellä pujahtelee juna laaksosta toiseen, kiertelee jyrkkiä rotkonkaltaita pitkin, kumisee rautatiesiltoja myöten huimaavien kuilujen yli ja kiipeilee jyrkkiä rinteitä ylös.
Kalliovuorten länsipuolella painutaan uskaliain kääntein alas rannikkoa kohti. Ihan pyrkii pyörryttämään välillä, kun kuljettaja tuntuu menettäneen veturinsa vallinnan. Koko juna tuntuu syöksyvän matkoihinsa omasta painostaan, käänteiden aseman mukaan kallistuen milloin oikealle, milloin vasemmalle. Saattaa käydä hyvinkin hankalaksi liikkua vaunussa; ennen kuin aavistaakaan, tulee menettäneeksi tasapainonsa ja kolahtaa seinään. Jos matkustajat ovat silloin keräytyneinä ravintolavaunuun, niin heillä on tilaisuutta ihmetellä neekeritarjoilijoita, jotka tuovat aterioitsijoille liemilautasia. Notkeina kuin ankeriaat seuraavat he junan liikkeitä eivätkä läikähdytä pisaraakaan. Luulisi heidän juuri tupertuvan nurin lieminensä, mutta he kallistuvat samaan kulmaan kuin vaunukin ja liikkuvat hiljaisesti ja keveästi kuin haamut, junan syöksyessä tohisten ja tärskyen alas laaksoon ja vaaniessa kuin mainingin kohtaama laiva.
New Yorkin nähtävyyksiä on myös sen Central Park, "Keskipuisto", joka tuuheine puineen ja viileine lammikoineen tuntuu mitä herttaisimmalta. Kesäisin on täällä hehkuvan kuumaa, ja nautinnokseen silloin lepäilee joitakuita tunteja puiden siimeksessä. Talvet ovat sitä kylmempiä. Raa'at, tuimat tuulet pyyhkielevät silloin itärannikkoa. Paljon ajatuksia herättää "Viides avenue", New Yorkin hienoin katu. Sen palatsirivissä asuvat miljoonamiehet, — rautatiekuninkaat, teräskuninkaat, öljykuninkaat, viljakuninkaat, vieläpä sokerikuninkaatkin, kokonainen liuta pelkkiä "kuninkaita". He suorastaan kierittelevät siinä kullassa, minkä kansanjoukot saavat maksaa rautatiepileteistä, veitsistä ja kahveleista, paloöljystä, leivästä ja sokerista. Eräässäkin linnassa, josta heti pistää silmään iso ajoportti, korkeat tornit ja koristellut kattoikkunat, asuu tuhannen miljoonan omistaja. Hän ostelee tavattoman kalliita tauluja, kutouksia ja veistoteoksia Europasta, ja antaa päivällisiä, jotka maksavat monia tuhansia markkoja henkeä kohti. Kaiken aikaa vallitsee sanomaton kurjuus hänen lähettyvillään. Perustaahan hän sentään myös silloin tällöin yliopiston. Sellaisia on Yhdysvalloissa runsaasti, ja tavattoman paljon täällä uhrataankin valistuksen ja tieteen hyväksi.
Kannattaa myös käydä katsomassa rakennusrivejä, joiden ikkunat ovat Hudson-virralle päin. New York sijaitsee tämän virran varrella, tai oikeammin sanoen Manhattan-saarella sen suussa. Kolmesataa vuotta takaperin möivät intiaanit tämän saaren hollantilaisille vähän päälle sadasta markasta. Kyllä sillä nyt on hintaa, sen oivaltaa katsellessaan ihmeteltäviä "pilvenhiipojia", joissa voi lukea kahdesta-, kolmeenkymmeneen huonekertaan. Rakennusten suhdaton korkeus johtuu tonttien suunnattomista hinnoista. Kun ei ole kylliksi tilaa rakentaa sivuille päin, kasataan kohti taivasta, jolle suunnalle kyllä mahtuu. Kaunista se ei ole; epäsuhtaiselta näyttää talorivi, jossa toiset rakennukset ovat kohtalaisia, toiset korkeita kuin savupiiput. Kaupunkiin ehtymättömästi saapuvista siirtolaisista lähtee luonnollisesti enin osa sisämaahan ja länteen. Jotkut parantavat asemaansa ja etsivät sitte toisia työmaita. Mutta monet jäävät jäljellekin ja kartuttavat "slummiväestöä", kuten kaikkein köyhimpiä nimitetään. Ne siirtolaiset, jotka heti maahan tullessaan ovat puilla paljailla, ottavat paikan tehtaissa millä ehdoilla hyvänsä. Palkka, jota heille tarjotaan, tuntuu heistä kotimaan oloihin verraten korkealta, mutta amerikalaiseksi se on alhainen. Sentähden tunkevat maahantulleet europalaiset amerikalaisia syrjään, ja sentähden on Yhdysvalloissa aina pari miljoonaa työtöntä. Ja paljon on todella haaksirikkoisia, ihmisraunioita, jotka ovat muille rasituksena. Keskiöisen lähetystyön asemalla näkee illan tullen köyhiä seisovan tiheinä parvina odottamassa porttien avaamista. Heidän kasvonsa ovat välinpitämättömiä ja väsyneitä, mutta porttien auetessa he syöksyvät sisälle, täyttävät ison suojaman lavitsat ja nukahtavat jos jonkinlaisiin asentoihin. Lähetyssaarnaaja selittää heille Jumalan sanaa, mutta he ovat nälissään ja uupuneita, nukkuen sikeästi istuallaan. Heidän joukossaan on irtolaisia ja maankiertäjiä, ammattikerjäläisiä ja varkaita, laiskureita ja työttömiä. Päivisin he kerjäävät ja varastavat, sitte he nukahtavat keskiöisen lähetystyön suojamassa. Kun saarnaaja on sanonut aamenensa, ajetaan heidät ulos yöhön, ja he kiirehtivät "leipäriveihin", missä seisovat jonona tuntikausia, kunnes tulee heidän vuoronsa saada ruokaa ilmaiseksi. Niin kuluu heidän elämänsä päivä päivältä, ja nuo onnettomat vaipuvat yhä syvemmälle kurjuuteen.
Peräti kirjavista aineksista muodostuu aikoinaan lopullinen amerikalainen rotu, jahka Ellis-saari on sulkenut porttinsa Europan siirtolaisilta. Ja tässä ihmeellisessä maassa on muitakin sekotuksia kuin Europan asukkaiden synnyttämiä: mulatit, jotka ovat neekerien ja valkoihoisten jälkeläisiä, ja mestitsit, jotka ovat intiaanien ja valkoihoisten sekarotua. Uudet avioliitot valkoisten taholle ohentavat mustaa ja vaskenkarvaista verta yhä enemmän. New York ei ole tämän sekalaisen valtakunnan pääkaupunki, kuten tiettyä. Sillä kaupungilla, joka kantaa suuren Washingtonin nimeä, katsottiin olevan soveliaampi ja oikeudenmukaisempi asema alkuperäisen liiton eri valtioihin verraten. Yhdysvalloissa on neljätoista kaupunkia, jotka ovat isompia kuin Washington, mutta sieltä käsin hallitaan maata. Siellä asuu presidentti "Valkoisessa talossa", siellä kokoontuu kongressi "Kapitoliumiin", siellä kohoaa Washingtonin obeliski valtaisten valtionrakennusten ympäröimänä, ja siellä on kolme yliopistoa.
15. Suomalaiset Amerikassa.
Amerikan europalainen asutus on saanut alkunsa eri kansain perustamista siirtokunnista, jotka eivät ainoastaan joutuneet taisteluihin alkuperäisten asukasten kanssa, vaan myöskin keskenään mittelemään voimiaan Yhdysvaltain eri osien herruudesta. Atlantin-puoleisten pohjoisvaltioiden alueella kilpailivat siten hollantilaiset, ranskalaiset ja englantilaiset, ja ottivatpa taisteluun osaa myöskin ruotsalaiset ja suomalaiset. Nykyisen Filadelfian paikalla, jossa on lähes puolitoista miljoonaa asukasta, niistä runsaasti 250.000 työmiestä — se onkin Yhdysvaltain kolmanneksi suurin kaupunki — oli aikoinaan ruotsalais-suomalainen siirtokunta.
Muuan kokenut hollantilainen otti johtaakseen Ruotsin ensimäisiä siirtolaisia luvattuun maahan; sitä varten perustettiin Kustaa II Aadolfin suuruuden aikana yhtiö, jonka toimimiehinä oli sellaisia kuuluisuuksia kuin Akseli Oxenstierna ja Klaus Flemming. Se tapahtui samaan aikaan kuin hollantilaiset perustivat sen uutisasutuksen, josta kehittyi New York. Pitkälliseltä purjehdusmatkalta päätyivät retkikunnan laivat "Kalmar Nyckel" (Kalmarin avain) ja "Gripen" (Vaakalintu) Delaware-joen suuhun. Muutamia penikulmia ylempänä astui joukko maihin. Metsäinen tienoo oli koskematonta korpea. Vehmaiden kunnaiden lomissa avautui hymyileviä laaksoja lorisevine puroineen, ja tulijoista tuntui paikka niin ihastuttavalta, että he nimittivät sen Paratiisinniemeksi. Metsissä pyysivät ritarilliset ja urheat minkva-intiaanit Tapion antimia, ja heidän kanssaan ryhtyivät ruotsalaiset ystävällisiin neuvotteluihin. Saadessaan hyvän tarjouksen eivät intiaanit olleet vastahakoisia myymään maakaistaletta joen länsirannalta. Sinne rakennettiin pienen sivujoen varteen paaluvarustus, jolle Ruotsin nuoren kuningattaren kunniaksi annettiin nimeksi Kristina. Uusilla maanhankinnoilla kasvoi alue kahdenkymmenen penikulman pituiseksi. Intiaaneilta ostelivat uutisasukkaat majavannahkoja, joita möivät hyvällä voitolla kotimaahan.
Aluksi oli vaikea saada uutta maata kansoitetuksi. Ruotsalaiset tahtoivat mieluummin pysyä kotona. Oli lähetettävä "värvääjiä" vuoriteollisuusseuduille ja Suomeen keräämään siirtolaisia, ja rangaistusvankejakin ja karanneita huoveja lähetettiin matkaan. Luultavasti oli jo ensimäisessä retkikunnassa mukana suomalaisia Värmlannista, missä he olivat Suomesta siirryttyänsä kokeneet kovaa sortoa, joten teki mieli koetella toivorikkaampia asuinsijoja. Ilmanala oli suotuisa, ja maa tuotti runsaan maissi- ja tupakkasadon. Paha vain, että "Uuden Ruotsin" siirtokunnan hollantilaiset ja englantilaiset naapurit vaativat samaa aluetta omakseen; jälkimäiset esittivätkin vanhempia kauppakirjoja intiaaneilta. Pitkän aikaa menestyi kuitenkin siirtokunta hyvin kuvernööriensä johtamana. Everstiluutnantti Printz rakennutti kuvernöörinä ollessaan nykyisen Filadelfian paikalle Uuden Korsholman linnotuksen ja pidätti hollantilaiset Delaware-joen suulta, ehkäisten heidän kaupankäyntinsä intiaanien kanssa. Mutta pelätyt ruotsalaiset ja suomalaiset eivät lopulta säilyneet 30-vuotisen sodan tuottaman maineensa turvissa. Kun sotaisa kuvernööri Rysingh oli hävittänyt Kasimir-linnan, jonka hollantilaisten yhtä sotaisa kuvernööri Stuyvesant oli rakennuttanut ihan Kristinan alapuolelle, keräsi Stuyvesant lujan laivaston, joka purjehti ylös virtaa ja vallotti urhean puolustuksen jälkeen koko Uuden Ruotsin siirtokunnan v. 1655. Kotiin sai lähteä ken halusi, mutta useimmat jäivät Hollannin alamaisiksi. Siirtokuntaa tuli hallitsemaan hollantilainen ylivouti, ja ensimäiseksi alivoudiksi asetettiin suomalainen Antti Jurgen. Suomalaisille oli isännyyden muutos luonnollisesti vain etu, sillä eihän heidän kansallisista tarpeistaan oltu ennenkään välitetty, mutta nyt oli ainaisista riitaisuuksista tullut loppu, sillä intiaanitkaan eivät näillä tienoin häirinneet uutisasukasten rauhaa.