Vielä vapaammin kehittyivät siirtolaisten olot sitte kun hollantilaiset menettivät kaiken valtansa, ainoastaan kymmenen vuotta nautittuaan vallotuksestaan. Englantilaiset anastivat silloin haltuunsa hollantilaisten kaikki alueet. V. 1682 toi William Penn kveekarinsa Delawarejoen ruotsalaisten ja suomalaisten luo; ostellen maata sekä heiltä että intiaaneilta perusti hän Filadelfian kaupungin. Nämä harrasmieliset ja toimeliaat uutisasukkaat levittivät rauhaa ja vireyttä kaikkialle ympäristöönsä, ja heihin sulautuivat vähitellen äidinkielensä unohtaen pohjoismaalaiset. William Penn kiitteli suomalaisia mitä parhaimmiksi siirtolaisiksi; alkuaan oli heitä uudessa maailmassa joitakuita satoja perhekuntia, joiden uuraan elämän ainoina muistoina ovat nyt Filadelfian ympäristöllä sellaiset paikannimet kuin Finland ja Lapland. Suuri nälänhätä, Isoviha ja muut onnettomuudet olivat tyrehdyttäneet siirtolaistulvan, joten suomalaisasutus ei saanut lisäaineksia kansallisuutensa tueksi.
Yhdysvallat ovat kuin talo, joka on kerran toisensa jälkeen vaihtanut omistajaa. Englantilaiset siirtokunnat vuorostaan kyllästyivät emämaan itsekkyyteen ja ylimielisyyteen, julistautuen vapaiksi ja itsenäisiksi valtioiksi suuressa vapautussodassa, jota johti kuolematon Washington. Silti ei tämä suuri edistyksen maa vieläkään päässyt rauhallisiin oloihin. Jo englantilaisen vallan varhaisimpana kautena oli orjuus tuotu Amerikaan. V. 1619 tuli ensimäinen orjilla lastattu laiva Afrikasta, ja seuraavina vuosina saatiin orjista tuottoisin kauppatavara, mitä Englannin keinottelijat osasivat keksiä rikastuakseen. Neekereitä käsiteltiin kuin karjaa, heitä myytiin huutokaupalla orjamarkkinoilla. Viimein pohjoisvaltiot, Yhdysvaltain valtioliiton eli unionin alkuperäinen alue, tuomitsivat orjakaupan ja kielsivät kaiken mustien maahantuonnin. Etelävaltiot sitävastoin perustivat kaiken vaurastumisensa orjien varaan; ilman heitä ei puuvillan viljelystä saatu kyllin tuottavaksi. Eripuraisuus yltyi vuosi vuodelta, ja lopuksi puhkesi turmiollinen kansalaissota viisikymmentä vuotta takaperin. Hellittämättömän vimmatusti raivosi tämä sota neljä vuotta; se maksoi miljaardeja rahaa ja satojatuhansia ihmishenkiä. Jalo presidentti Abraham Lincoln sai silloin surmansa murhaajan luodista. Mutta etelävaltiot voitettiin perin pohjin, ja orjat vapautettiin ainiaaksi. Nyt nousee mustien lukumäärä lähes yhdeksään miljoonaan; myönnettävä vain on, että heissä on Yhdysvaltain asukkaiden huonoimmat ainekset.
Jo tähän sotaan ottivat ruotsalaiset huomattavasti osaa; heitä oli silloin vakinaisina asukkaina maassa joltinenkin määrä, jotapaitsi Ruotsista matkusti vapaaehtoisia vasiten taistelemaan pohjoisvaltioiden puolella. Historiallisen kuuluisuuden sai ruotsalainen insinööri ja kanavanrakentaja John Ericsson, höyryruiskun, aurinkokoneen ja potkurin keksijä, joka rakentamallaan omituisella "Monitor" laivalla pelasti pohjoisvaltioiden laivaston joutumasta etelävaltioiden panssaripuskurin "Merrimacin" tyyten tuhoamaksi. Suomalaisia oli siihen aikaan Yhdysvalloissa jokseenkin vähän — maihin karanneita merimiehiä ja joitakuita Kalifornian kultakuumeen houkuttelemia seikkailijoita; mutta muutamia on heistäkin jäänyt muistiin kansalaissodan eläkkeelle joutuneina osanottajina, jotka sittemmin näkivät maanmiehiänsä asettuvan ympärilleen yhä sankemmin joukoin. Kun Yhdysvallat v. 1898 julistivat sodan Espanjaa vastaan Kuban ja Filippi-saariston vapauttamiseksi, kunnostautuivat kansalaisemme jo erinomaisesti. Filippineille lähti heitä Idaho-valtion kultakaivoksilta kokonainen komppaniakin. Kubaan lähetetyissä joukoissa oli suomalaisia vapaaehtoisia useita satoja, ja lisäksi palveli heitä kaikissa Yhdysvaltain sotalaivoissa, onnettomasta "Maine"-laivasta alkaen, jonka räjähtäminen ilmaan Havanan satamassa suuresti vaikutti sodan syttymiseen, kun onnettomuutta väärin luultiin espanjalaisten kamalaksi tihutyöksi. Lukuunottamatta siinä loppunsa saaneita kolmea kansalaistamme oli sen sodan ensimäinen uhri suomalainen merisoturi, jolta kanuunankuula vei "Brooklyn"-laivassa pään.
Suomalaiset ovat tulleet tunnetuiksi mitä parhaana siirtolaisaineksena Yhdysvalloissa, vaikka heidän keskuudessaan on viime vuosina sosialismi luonut harhaantunutta villitystä, joka on paikotellen vaikeuttanut kansalaistemme asemaa. Heillä on erityinen taipumus luomaan itselleen vakinaisia oloja, asettumaan perheellisinä maanviljelijöiksi ja muihin yrityksiin, jotka sitovat heitä uuteen maahan, joten heistä ei niin suuri osa vain keräile palkkasäästöjä kotimaahan palatakseen kuin esim. italialaisista. Sitkeään ja kärsivällisinä uurastavat he omintakeisen tulevaisuuden hyväksi ja näyttävät viihtyvän uuden maailman kaikissakin kolkissa, Alaskan niemimaalta Meksikon lahteen asti, mutta parhaiten kuitenkin pohjoisvaltioissa ja Kanadassa, missä ilmanala on enimmin samanlainen kuin vanhassa maassa. Ankara "dollarin tavottelu", joka on amerikalaisen elämän päähyörinänä, vaatii peräti raskasta aherrusta kaikilla toimeentulon aloilla, jos mieli pysyä sortumatta kilpailussa, kestää olemassaolon taistelussa; mutta kova ponnistelu tulee myös yleensä hyvin palkituksi. Suomalaisen luonteen jäykkyydestä johtuu, että meikäläisiä ei vielä suurestikaan ole kohonnut huomattaviin valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin asemiin. Yleensäkin tapahtuu sellaista nousua edellyttävä sulautuminen varsinaiseen amerikalaiskansaan hitaimmin niillä kansallisuuksilla, jotka kieleltään kuuluvat romaanilais-germaanilaisen ja anglosaksilaisen kansaryhmän ulkopuolelle. Mutta eivät suomalaisetkaan siirtolaiset ole oleskelleet pitkää aikaa Yhdysvalloissa, ennen kuin he jo ovat mielestään erityistä Amerikan suomalaisheimoa, joka nopeasti tuntee uuden maan olot ja harrastukset tutummiksi ja likeisemmiksi kuin "vanhan maan". Se ensimäinen vieraantuminen kehittyy jo toisessa sukupolvessa sellaiseksi, että lapset keskenään puhuvat englantia ja vanhemmilleen suomea, eivätkä nämä enää oloihin kiinnittyneinä ajattele isäinsä maahan palaamista muutoin kuin ehkä käymätiellä, vierailuksi.
Suomalainen siirtolaisuus Yhdysvaltoihin alkoi varsinaisesti vuosina 1867-8, jolloin meidän maassamme oli yhtä kovat ajat kuin ne Atlantin takana silloin olivat "kultaiset". Nykyään on siellä jo lukuisia suuriakin suomalaissiirtoloita, joissa seurakunnallinen elämä ja henkiset pyrinnöt ovat vilkkaassa vauhdissa. Heillä on oma kirkkokunta, Suomisynoodi, joka hoitaa v. 1896 Hancockin kaupunkiin Michiganin valtioon perustettua korkeakoulua, Suomiopistoa; tähän liitetty jumaluusopillinen seminaari valmistaa myös pappeja niiden lisäksi, joita seurakunnat saavat palkatuksi Suomesta. Monia seurakuntia kirkkoineen on myös eriävän oppinsa vuoksi tästä kirkkokunnasta erillään, varsinkin laestadiolaisia, mikä johtuu siitä, että hyvin suuri osa suomalaisia siirtolaisia on tullut Norjan, Ruotsin ja Suomen pohjoisosista. Kotimaassa tunnettujen yhdistysmuotojen lisäksi ovat suomalaiset siirtolaiset erityisesti harrastaneet "veljeysseuroja", joihin liittyy henkivakuutustoimintaa. Sanomalehtiä ja aikakautisia julkaisuja ilmestyy heidän keskuudessaan pariinkymmeneen, muutakin kustannusliikettä on saatu hyvälle alulle, ja jotkut sikäläiset suomenkieliset runo- ja kertomuskokoelmat osottavat, että Atlantin takaa saattaa kohota huomattavia kirjailijoitakin, vaikka se henkinen edistys vielä on alkuasteillaan.
Lyhyt yleiskatsaus suomalaisten amerikalaisille asuinmaille johtaa meidät New Yorkista alotettuamme ensiksikin n.s. Uuden Englannin valtioihin, unionin vanhimpiin. Näissä eivät suomalaiset ole perustaneet kovinkaan suuria siirtokuntia. Koko alueella he parhaastapäästä työskentelevät kivilouhimoissa ja osaksi tehtaissa, enimmin keskittyneinä Massachusettsin valtioon, mikä muuten on Suomen ruotsalaisten siirtolaisten pääpaikka. "Massassa", kuten suomalaiset valtiota nimittävät, ovat maanmiehemme tavanneet mieluisimmat paikkansa Bostonin suurkaupungista ja sen ympäristöltä, etenkin kauniilta "Kiipinniemeltä" (Cape Ann), missä heidän huomattavimmat asuinkaupunkinsa ovat Rockport ja Lanesville; molemmissa on suomalainen kirkko. Pääansiot tulevat sielläkin kivitöistä. Vilkkaasti edistyneeseen Fitchburgin kaupunkiin ovat lisäksi kehruu- ja kutomatehtaat keränneet paljon suomalaisia; siellä on monet ajat julkaistu suomalaisia sanomalehtiä, ja sieltä käsin levitetään Suomen kirjankustantajien amerikalaista keskusvarastoa pitkin valtioita. Suuressa Worcesterin kaupungissa työskentelevät useimmat suomalaiset "lankamyllyissä", teräslankatehtaissa, kuten moniaissa Illinoisin valtion pikkukaupungeissa; se on raskasta työtä, mutta tuottaa kohtuullisen palkan. Massachusettsin valtiossa on paljon muitakin tunnettuja suomalaisasutuksia.
Vinhasti kiidämme junalla halki Pennsylvanian valtion. Lukemattomia haararatoja poikkeilee kaikille tahoille. Joka suunnalla vilahtelee kaupunkeja ja yhteiskuntia. Tuossa pistäytyy rata vuorikaivokseen, tässä toinen viljavalle tupakka- ja maissiseudulle, pian taas kolmas tukinhakkuupaikalle. Asemilla on pitkiä junia lastattuina viljalla, laudoilla, paloöljyllä, puuvillalla, maanviljelyskoneilla, kivihiilillä, kaikella mahdollisella maan ja ihmisaherruksen tuotannolla. Maisema käy kunnaiseksi, ja rata kulkee mutkittelevina käänteinä Allegbany-vuorten pohjoisimman osan poikki. Niiden graniitti-, gneissi- ja liuskeharjanteet jakavat erilleen Atlantin ja Mississipin vedet, kohoten lounaassa yli kahdentuhannen metrin korkuisiksi huipuiksi. Laaksoissa viljellään maissia ja hedelmäpuita, mutta siellä on myös mahtavia sekä havu- että lehtipuumetsiä. Ja valtiossa on seutuja, missä saattaa toivottomasti eksyä alppiruusujen ja köynnöskasvien läpitunkemattomiin tiheikköihin; on myös jylhiä soppia, minne ihmiset eivät milloinkaan tunkeudu — missä sudet ja karhut saavat tyyssijansa ryteiköistä ja sammaleisista harmaakivilouhikoista. Siellä ei ole mitään muuttunutta siltä ajalta, jolloin intiaanit liikkuivat sotajalalla toisiaan vastaan. Vaarallisimpia eläjiä ovat siellä nyt ruskeat kalkkalokäärmeet, jotka onneksi itse hälyttävät lähelläolostaan, kalisuttaen pyrstönikamiansa liikkuessaan.
Tämä William Pennin asuttama veljesrakkauden siirtomaa on kuitenkin työolojensa puolesta Amerikan kurjimpia valtioita. Sen kivihiilikaivoksia, rautatehtaita ja muita rikkaudenlähteitä ovat vallitsemassa suuret trustit ja monimiljoonamiehet, jotka pusertavat työntekijöistä kaiken mahdollisen työvoiman irti niin vähillä menoilla kuin suinkin, saadakseen suuria korkoja suunnattomille pääomilleen. Keskuksena on suuri Pittsburg, maailman säälittömin liikepaikka, raudan ja savun kaupunki, bessemer-uunien kuluttava ahjo. Kaupunki on kuin taikaiskulla kohonnut maasta. Sitte kun tienoolta keksittiin petroleumilähteitä, sai sen kehitys kaksinkertaisen vauhdin; nyt se on maailman huomatuimpia teollisuuskaupunkeja ja Amerikan suurin raudan- ja teräksentuottaja. Sikäläinen valmistusarvo nousee runsaasti viiteensataan miljoonaan markkaan vuodessa. Läheisyydessä on melkein ehtymättömiä kivihiilikerroksia. Kolmattakymmentä rautatielinjaa kokoontuu Pittsburgiin, joka käyttää myös kolmea purjehdittavaa jokea ja laajaa kanavaverkkoa. Ja yltympärillä saartavat kaupunkia esikaupungit, jotka ovat täynnä konetehtaita, terässulattimoja ja lasitehtaita. Asukkaita on koko rykelmässä miljoona, niistä kolmannes ulkomaalaisia, enimmäkseen slaavilaisia, italialaisia ja unkarilaisia. Tuntuu ahdistavalta, kun ylängöltä katselee tätä suitsuavien tehdashormien metsää. Kaikkialla taotaan ja kalkutellaan, kuuluu metallin kiikkumista ja raskaiden junien jyskettä ratakiskoilla. Hirveän kuumissa uuneissa sihisee ja porisee, ja kipinät tuprahtelevat kankirautamoukarien alla. Ja öisin voi luulla joutuneensa tulivuoren pohjalle, missä laava kiehuu tuhan alla, valmiina kuohumaan esille ja tuhoamaan kaikki. Tuhansista ahjoista loimuaa kaamea punakeltainen lieska, joka valaisee kivihiilensavun paksujen pilvien alipuolta.
Suomalaiset eivät yleensäkään viihdy aivan suurissa kaupungeissa, jotapaitsi he eivät hevillä siedä sulatusuunien kuumuutta. Senvuoksi ei heitä Pittsburgin tienoon hiidenmylly ole paljoakaan korjannut saaliikseen; mutta etenkin kivihiilikaivoksissa heitä työskentelee melkoinen määrä hajallaan pitkin valtiota, muutellen työsuhteiden mukaan ja suurempia siirtokuntia perustamatta. Bessemerin kivimurtimot ovat keränneet vakinaisempaa suomalaisasutusta.
Pittsburgista johtaa suoranainen rautatie suureen S:t Louisin kaupunkiin Mississippi-virran varrelle. Tämä Missourin valtiossa sijaitseva keskus on mitä vilkkain liikepaikka, monien tärkeiden rautateitten solmukohta, josta myös haarautuu lukemattomia höyrylaivalinjoja ylöspäin pitkin Mississippiä ja Missouria sekä kaikkiin niiden sivujokien varsilla sijaitseviin suuriin kaupunkeihin. S:t Louis on keskuspaikka niille mutkitteleville vesiteille, jotka kaikkiin suuntiin täyttävät Yhdysvaltain sisämaan. Ja sieltä myös kuljetaan laakeapohjaisilla ja mukavilla höyrylaivoilla alas jättiläisvirtaa New Orleansiin, valtaiseen puuvillan vientisatamaan. Suunnaton siunauksen ja rikkauden lähde on Yhdysvalloille tämä mahtava virta, jota voidaan sanoa maapallon pisimmäksi, jos mitataan Missourin lähteiltä Kalliovuoristosta asti, ja suuruudeltaan jää se muuten jälkeen ainoastaan Amatsoni-virrasta. Sen laakea laakso on tavattoman hedelmällistä Laajalti pitkin rantoja nousevat rehevät laihot monien miljoonien ihmisten ruokkijoiksi. Ja nuo vesitiet, haarautuneina kuin kasvinlehden suonisto, helpottavat yhteyttä ja tavarankuljetusta eri valtioiden välillä.