Kun kondori on tullut niin korkealle, ettei mikään mainen ääni ulotu sen korviin, pysähtyy se levitetyin siivin ja katselee ympärilleen. Ei mikään kaukoputki ole kyllin voimakas, jotta sitä silloin erottaisi maan pinnalta tähystellen. Sen vatsa on täynnä kaatuneen laamaeläimen lihanriekaleita, ja itse on se kylläkin painava. Lihakset, luut ja valtaiset kynnet vetävät sitä alaspäin, ja niin keveitä kuin höyhenet ovatkin, eivät ne sitä kuitenkaan kevennä, sillä ne ovat ilmaa painavampia. Ja kuitenkin se leijailee liikkumattomana tuolla ylhäällä kuin saippuakupla. Se ei tiedä, että silmänräpäyksen suonenveto syöksisi sen kuin harmaakiven kallioita vasten.
Siellä ylhäällä on äärettömän hiljaista ja rauhallista. Se on ypö yksin. Ei mikään muu elävä olento nouse niin korkealle. Rajattoman avaruuden hiljaisuus ympäröi sitä joka puolelta. Se ei kuule muuta kuin tuulen huminan sulkapuvussaan.
Kondori katselee ympärilleen. Kaukana lännessä häämöttää siintävä meri. Aivan alla syvyydessä levittäytyvät Andien ryhmyiset jonot lumi- ja jääpälvekkeineen. Idässä kallioiden harmaat värit kangastavat vihreältä, ja se vehmaus on Brasilian aarniometsissä. Siellä täällä välähtelee puiden välissä, kun aamun kajastus heijastuu Amatsoni-virran jättiläismoisten sivujokien kalvoon.
Aurinko nousee, korkeammalle kuin kondori; uuden päivän kuumuus nostattaa huuruja ja höyryjä Amatsoni-virran sivujoista ja rantalammikoista. Sankkaa kosteususmaa kohoaa metsän läpipääsemättömistä tiheiköistä. Harmaa harso levittäytyy yli maan, ja Brasilia häipyy näkyvistä.
Silloin kallistaa kondori hiukan siipiään, ja oman painonsa yhäti vetämänä maata kohden suhisee se huimaavaa vauhtia liitolennossa penikulmittain alas läpi tihenevien ilmakerrosten. Vuoren jyrkänteellä Bolivian Andeilla odottaa sen puoliso. Siellä on kondorin koti.
Perussa on maailman suurimmalla joella lähteensä. Siellä se virtaa Andien vihertävien ja sinertävien vuorijonojen välitse pohjoista kohti. Rantamilla lainehtii vehnä tuulen huojuttamana, ja siellä täällä kohoaa hautatorni tai rauniokasa inka-kansan ajoilta. Pieniä lauttoja käytetään siltojen sijasta, ja korkean veden aikana kohisee virta vaahtoavana halki laakson.
Mutta sitten se äkkiä kääntyy itään ja leikkaa vastustamattomalla voimalla tiensä läpi Andien itäisten harjanteiden. Vesipaljous tunkeutuu läpi vajaan viidenkymmenen metrin levyisten rotkojen ja syöksyy huumaavasti pauhaten yli kynnysten ja putousten. Toisinaan lepää virta työnsä jälkeen ja laajentuu puolen kilometrin levyiseksi. Andien lumikentiltä rientävät kristallikirkkaat haarajoet sitä tapaamaan. Se kantaa vesiveroa metsiltä ja vuorilta, ja jättäessään jälkeensä viimeiset kukkulat se on majesteetillinen virta.
Vuonna 1535 keksi Amatsoni-virran lähteen eräs espanjalainen sotilas Maranjon. Jo vuonna 1500 oli Vicente Pinzon löytänyt sen suun. Mutta Maranjon ei aavistanut, missä hänen jokensa yhtyi mereen, eikä Pinzon tiennyt, missä lähde porisi laaksossa. Toinen espanjalainen sai osalleen arvotuksen ratkaisun. Seuratkaamme Orellanaa hänen seikkailumatkallaan.
Gonzalo Pizarro palveli veljensä — vallottaja Franciscon — alaisena Perun pohjoisosassa. Siellä kuuli hän puhuttavan idän rikkaista kultamaista, ja hän päätti etsiä ne esille. Hän lähti Quitosta kolmensadanviidenkymmenen espanjalaisen ratsu- ja jalkasotamiehen sekä neljäntuhannen intiaanin kanssa matkalle ja samosi yli Andien Cotopaxin juurelta Napo-joen alankomaalle.
Se oli järjetön yritys. Intiaaneja paleltui joukottain kuoliaaksi noilla korkeilla ylänteillä. Kullan sijasta he löysivät vain lohduttomia ruoholakeuksia, soita ja autioita metsiä, kaksikuukautisen sateen liottamina. Hyödyllisten kotieläinten sijasta näkyi vain paksunahkaisia tapiireja, jotka asustavat aarniometsän syvyyksissä nevoilla ja kärsämäisesti pitentyneillä kuonoillaan tavottelevat yrttejä ja lehtiä. Vähälukuiset alkuasukkaat olivat vihamielisiä.