Kun joukkue uutenavuonna 1540 saapui Napo-virran rannalle, päätti Pizarro lähettää rohkean meriurho Orellanan edeltäpäin alas virtaa etsimään ihmisiä ja ruokavaroja, sillä nälkä ahdisti heitä kaikilla kauhuillaan.
Eräälle pysähdyspaikalle laitettiin laivatelakka. Pieni kaksimastoinen alus raakapurjeineen kyhättiin häthätää kokoon. Viisikymmenlukuisen miehistön johtajana astui Orellana laivaan ja painui pois kovan vuolteen mukana.
Molemmin puolin kohosi tumma, hiljainen aarniometsä. Ei mitään kyliä eikä ihmisiä näkynyt. Korkeat puut seisoivat kuin riemukaaret rantamilla, ja niitten oksista riippui köynnöskasveja, joita leikkivät kourahäntäiset apinat käyttivät tikapuinaan ja keinuinaan.
Päivä päivältä lipui alus yhä syvemmälle kosteaan sisämaahan, jota mitkään valkoihoiset ihmiset eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. Turhaan etsittiin ihmisiä, turhaan koetettiin nähdä läpi runkojen vihreän hämyn. Miehistön keskuudessa ilmeni yltyvää levottomuutta. Mutta Orellana istui tyynenä peräsimessä, jakeli käskyjä soutajille ja sovitteli purjeet tuulenhengelle, joka nostatti virettä virran kalvossa.
Ei mitään leiripaikkoja rantaniemekkeillä, ei palmunlehdillä tai ruoholla katettuja majoja ollut näkyvissä, missään ei sauhu ilmaissut intiaanien läheisyyttä. Eräällä mäellä tiheikössä makasi boakäärme, vanhan maailman pytonin sukulainen, mukavissa, pehmeissä kiemuroissa sulatellen pientä nakertajaa, joka muistuttaa jänistä ja on nimeltään aguti. Veden liottamalla juurimukulaisella mullalla tonki rantaäyräällä muutamia vesisikoja, ja piikkisten pensaitten katoksen alla vaani niiden pahin vihollinen jaguari, ja sen silmät kiiluivat kuin hehkuvat hiilet.
Vihdoinkin valkeni seutu. Rannalla näkyi pelästyneitä intiaaneja, ja metsän pylväskäytävistä vilahteli heidän mökkejänsä. Orellana kiinnitti aluksensa rantaan ja meni väkineen maihin. Villit rauhottuivat ja kohtelivat espanjalaisia luottavasti. Pysähdyttiin hetkeksi ja kerättiin niin paljon ruokavaroja kuin oli saatavissa. Intiaanit puhuivat etelässä olevasta suuresta vedestä, jonka saavuttaisi kymmenessä päivässä. "Ahaa", ajatteli Orellana, "se on Pinzonin joki!"
Pitikö pyörtää takaisin Pizarron luo? Eihän toki, mahdotonta oli aluksen soutaminen Napo-joen vuolletta vastaan! Pizarro ja hänen seuralaisensa olivat varmaankin kuolleet nälkään, jos olivat odottaneet. Parempi siis jatkaa matkaa ja tunkeutua Atlantille asti.
Mieliala oli nyt mitä parahin noiden viidenkymmenen karkurin keskuudessa. Rannalla rakennettiin isompi purjealus. Paha omatunto ei vaivannut heitä, kun he istuivat majain edustalla ja punoivat kaapeleita ja touveja metsän köynnöskasveista tai kuroivat kokoon purjeita intiaanien heinävihkoista.
Kun Orellanaa ei kuulunut takaisin, luuli Pizarro hänen joutuneen vihamielisten heimojen uhriksi ja päätti yrittää palata Quitoon. Aluksi elettiin hevosenlihalla, sitte syötiin koiria ja matelijoita ja lopuksi juuria ja nahkaa. Kun Pizarro määrättömien kärsimysten jälkeen saapui Quitoon, oli hänellä ainoastaan kahdeksankymmentä espanjalaista mukanaan. Neljätuhatta intiaania ja kolmattasataa valkoihoista oli menehtynyt.
Mutta Orellana täytti molemmat laivansa ruokavaroilla, miehitti isomman kolmellakymmenellä ja pienemmän kahdellakymmenellä soturilla ja pitkitti voittokulkuaan, joka yhdellä kertaa selittäisi ja selvittäisi troopillisen Etelä-Amerikan mahtavien jokijärjestelmien pääpiirteet. Hänen ympärillään levisi maailman laajin troopillinen alankomaa, edessään maailman vesirikkain virta. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin metsää ja vettä, loihdittua maata. Hänellä ei ollut muita varustuksia kuin oli Napon rannoilta saatavissa. Ja päivät päästään hän sai kuulla tietämättömän miehistön napinaa pitkän ja vaarallisen retken vuoksi.