Tekivätkö rohkeat espanjalaiset leiripaikoiltaan tutkimusmatkoja sisämaahan? Siihen heillä ei ollut aikaa. Ja onkin vaikea tunkeutua läpi noiden toivottomasti sotkeutuneiden kiertokasvien, jotka ovat kietoneet puunrungot, oksat, pensaat ja tiheiköt verkkoihinsa. Sisämaassa kaukana vesistöistä, etenkin muutamien suurten eteläisten sivujokien välissä, on aarniometsä tuntemattomana ja hämäränä ammoisista ajoista asti. Kenties asustaa siellä intiaaniheimoja, jotka eivät ole vielä kuulleet, että Amerika on "löydetty", ja jotka voivat ylistää itseään onnellisiksi, kun valkoihoiset eivät hallitse metsää.
Siellä vallitsevat palmut paratiisillisessa rauhassa, ja niiden juurella rehottaa saniaisia, joiden varret ovat kovia kuin puu. Bamburuoko-viidakossa leikkii naarasjaguari poikineen, ja lammen laidassa hyppelee pekarini, pieni sievä villisika, korkeilla, notkeilla koivillaan. Tummanvihreä hämärä häämöttää korkeiden laakeripuiden alla, ja niiden rungot kohoavat latvusholvien suojassa kuin pylväät kirkon laivassa. Siellä viihtyvät mimosat ja viikunalajit, ja kiipijäpalmut kietoutuvat hellien naapuriensa runkojen ympäri. Katsohan noita kuudenkymmenen metrin korkuisia puita, joiden pyöreät puisevat hedelmät ovat lapsen pään kokoisia! Kypsyttyään putoilevat ne alas, kuori aukeaa, ja kolmikulmaiset siemenet putoavat ulos, ja me syömme niitä mielellämme — nehän ovatkin pelkkiä parapähkinöitä. Katso vaalearunkoisia gummipuita heleänvihreine lehtineen; niiden valkoinen maitomehu kierii jähmettyneessä muodossa automobilin pyörissä pitkin katuja ja maanteitä. Intiaanit vihaavat tuota puuta. Europalaiset hävittävät sitä rosvosaalistuksella, kerätäkseen rikkauksia. Intiaanit työskentelevät kuin orjat, juoksuttaen gummia valkoihoisille, jotta herramiehet ja rouvasväki Europassa voisivat ajella mukavasti matkoillaan.
Ja täällä on muuan puu, jonka kaikki lapset tuntevat. Se kasvaa viisitoista metriä korkeaksi, ja sillä on isot, kiiltävät, nahkamaiset lehdet. Sen kukat puhkeavat esiin rungosta eivätkä lehtien tyveltä. Sen pitkulaiset, kellanpunaiset hedelmät kypsyvät melkein kaikkina vuodenaikoina Amatsoni-maan ikuisessa kesässä. Hedelmässä ovat siemenet riveissä. Puu kasvaa villinä metsässä, mutta sitä viljelivät intiaanit jo ennen valkoihoisten tuloa ja valmistivat sen survotuista siemenistä eräänlaista juomaa nimeltä "chokolatl". Se oli karvasta, mutta sokeri ja vanilja tekee sen maukkaaksi. Puun nimi on kaakao, ja ja miltä suklaa maistuu, sen kyllä tiedät itse.
Vielä kuuluisampi ja suositumpi on toinen juoma — kahvi. Mutta kahvipuita emme tapaa aarniometsästä, vaan ainoastaan viljelysmailta, ja sielläkin se on vain vieraana, sillä sen kotimaa on Kaffan maakunta Abessiniassa, ja Arabiasta tuli kahvi Konstantinopolin kautta Europaan. Nykyään kasvattaa Brasilia kolme neljännestä maailman kahvituotannosta. Ja koko maailmassa kulutetaan tuhannen miljoonaa kiloa kahvia vuodessa. Riittää siitä toisetkin kahvikestit ja paljous kahvitätejä — ja entäs minkä verran siten sepitetään juorujuttuja!
Vaniljakasvi kuuluu myöskin aarniometsän kummallisiin olioihin. Jotta tämä metsäkasvi, joka kuuluu Meksikon ja Perun vuoristoihin, kantaisi hedelmän, täytyy hyönteisten kuljettaa sen siitepölyä. Monta vuotta takaperin kulkeutui kasvi Réunionille, missä se viihtyi erinomaisesti — mutta kantamatta hedelmiä. Kotimaan avuliaat hyönteiset puuttuivat! Silloin koetettiin keinotekoista siitepölyn siirtoa, ja se onnistui. Nykyään antaa Réunion suurimman osan maailmanmarkkinain vaniljasta.
Ja mitä kaikkia eläimiä asustaakaan aarniometsässä ja sen savannien-puoleisilla laidoilla! Siellä oleskelee kummallinen pussirotta, siellä viihtyy hidas, panssaroitu vyötiäinen, joka pitää vihatuista termiiteistä, valkoisista muurahaisista, jotka terävillä leuoillaan nakertavat rikki paperia, vaatetta, puutavaraa, jopa kokonaisia taloja. Siellä kiipeilee laiskiainen, jolla on pyöreä pää kuin apinalla ja isot käyrät kynnet. Päivän pitkän riippuu se uneliaasti oksassa, ja vasta pimeän tullen se herää. Se elää vain puissa ja syö lehtiä. Maapallon historian muinaisina aikakausina oli laiskiaisia niin isoja kuin sarvikuono ja elefantti.
Ja sitten on siellä pesukarhu, jolla on kellanharmaa turkki; sekin on yöeläin, joka nukkuu päivät ontoissa puissa. Se elää pienistä nisäkkäistä ja linnuista, munista ja hedelmistä, mutta ennen kuin se syö ruokansa, täytyy sen hieroa se ensin hyvin, mieluimmin vedessä.
Lehtipuiden ja palmujen latvuksien alla on alituinen hämärä. Siellä on varjojen koti. Ainoastaan kiertokasvit, kasvimaailman kuokkavieraat, kiipeilevät hämärän suojamista pitkin puunrunkoja avaamaan kukkiensa terälehdet auringon valossa. Niiden ympärillä leijailee lukemattomia koreavärisiä perhosia. Ja auringon ja varjojen valtakunnan rajalla kirkuvat leikkisät papukaijat, ja puuhakkaat kyyhkyset pujahtelevat suhisevin siivin puiden välitse. Siellä suhahtelevat kolibrit nopeasti kuin nuoli halki ilman. Ne ovat pieniä, sieviä lintuja, rinta, kaula ja pää välähtelevät kuin metalli mitä räikeimmän kirkasvärisinä. Pesänsä ne rakentavat huolellisesti kasvivillasta ja sammalista, ja niiden nokka on pitkä ja terävä kuin äimä. Muuan kolibrilaji tulee ainoastaan kolmen ja puolen sentimetrin pituiseksi ja painaa tuskin yli gramman.
Nyt sinulla saattaa jo olla syytä kummastella, kuinka Orellanan ja hänen molempien laivojensa kävi.
Madeiran suun alapuolella poikkesi hän pohjoisrannalla seudulle, joka hänen nähdäkseen oli pelkkien korkeakasvuisten kilpi-impien eli amatsonien asumaa, ja niiden mukaan sai virta nimensä. Mutta kertomus amatsoneista oli todellisuudessa merimiestarina, kuten rohkean espanjalaisen unelma Eldoradosta eli kultamaasta.