Ja tuossa se nyt liikkumattomin siivin leijuu korkealla Kap Hornin yläpuolella. Sen terävää silmää ei mikään ilmiö vältä. Nyt keksii se kaukana lännessä höyrylaivan savutorven tuprahdukset, ja parin minuutin kuluttua on se tehnyt kierroksen laivan ympäri ja päättänyt seurata sitä sen matkalla pohjoista kohti. Idässä siintää Chilen rannikko lukemattomine kareineen ja saarineen sekä syvään leikkautuneine vuonoineen, ja niiden yli kohoavat Andien lumipeitteiset harjanteet. Heti kun laivasta heitetään perkkeitä laidan yli, kiitää albatrossi alas nopeana kuin nuoli. Sekuntia ennen kuin ehtii vedenpintaan kohottaa se siipensä, taivuttaa päänsä taaksepäin, ojentaa isot jalkansa eteenpäin varpaat harillaan ja läiskähtää veteen. Se kelluu keveästi kuin korkki. Tuossa tuokiossa on se nielaissut jätteet, kääntyy sitte päin tuulta ja kohoaa huimaavaan korkeuteen.
Laiva kuljettaa tavaroita Santiagoon, Chilen pääkaupunkiin, ja pysähtyy Santiagon satamakaupunkiin Valparaisoon. Sen yläpuolella kohoaa Aconcagua, Amerikan korkein vuori. Täältä suuntaa albatrossi kulkunsa merelle, koettaakseen onneansa toisella taholla. Seitsemänkymmenen penikulman päässä rannikolta tapaa se Juan Fernandezin muistettavan pikku saaren ja liitelee kertaalleen sen tulivuoriperäisten kallioiden ympäri. Sille ei ole mitään pelottavia äkkijyrkänteitä; se saa tutkituksi kaikkea, mistä se tahtoo saada selon.
Toisin on tutkimusmatkailijan laita. Jotkut kalliot ovat hänelle aivan luoksepääsemättömiä. Sen kokemuksen sai ruotsalainen Carl Skottsberg, kun hän v. 1908 pistäysi saarelle chileläisessä laivassa. Hän näki nuo yhdeksänsadan metrin korkuiset kalliot ja kuuli hyökyaallokon jyminän saaren ympärillä. Autiota ja jylhää oli tienoo. Vaivoin pääsi hän maihin pikku veneellä. Turhaan etsi hän papukaijoja, apinoita ja kilpikonnia, ja mitään Perjantain sukulaisia ei hän tavannut.
Sensijaan huomasi hän, että runsaasti puolet saaren kasveista on sellaisia, joita ei esiinny missään muualla maapallolla. Niiden joukossa on himmeänvihreä- ja kiiltävärunkoinen palmu, jonka ihmiset ajattelemattomasti hävittävät sukupuuttoon vain kävelykeppien valmistamista varten — heidän pitäisi saada maistaa niitä omassa selkänahassaan! Niitä ovat saniaispuut ja pienet pitsihienot köynnössaniaiset, jotka sievästi pukevat puiden runkoja ja oksia. Ja niihin kuului myöskin viimeinen näyte erästä santelipuulajia, joka — niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa — oli eksynyt tänne aina kotimaastaan Aasiasta saakka. Parisataa vuotta takaperin kasvoi sitä saarella metsinä. Nyt on ihmisten ahnaus hävittänyt sen. Punainen, voimakastuoksuinen puuaines oli heille niin kovin haluttu hienoihin puuteoksiin ja muuhun rihkamaan. Vain yksi ainoa pikku oksa viheriöitsi vielä viimeisessä mantelipuussa. Tässä ei kuollut pois maan pinnalta viimeinen puu monien joukosta, vaan kokonaisen lajin viimeinen edustaja.
Eräässä luolassa vuoren juurella kerrotaan Robinson Crusoen asuneen, ja yläpuolella kohoavan harjanteen syvennyksestä loi hän ikävöiviä ja vaanivia katseita valtamerelle. Vuorenkylkeen kiinnitetty muistotaulu ilmottaa, että todellinen Robinson, muuan skotlantilainen matruusi Selkirk, asui yksinään saarella neljä vuotta ja neljä kuukautta, vuosina 1704-1709. Hän jäi maihin vapaaehtoisesti, ollen tyytymätön laivansa päällystöön. Ilmanala oli leppoinen, satoi kohtalaisesti, metsävuohet ja hedelmät olivat hänen ravintonaan. Mutta kuinka paljoa mieluummin viihdymmekään sen Robinsonin seurassa, jonka suuri kirjailija on niin mestarillisesti esittänyt meille edellämainitun esikuvan mukaan! Hänen kehityksensä saarellaan on kuin kuva koko ihmiskunnan vaiheista, joka on aikojen kuluessa kohonnut villin raakalaistilasta valistukseen ja jalouteen. Hän on inhimillisen lannistumattomuuden perikuva.
Albatrossi liitelee kauvas ulapalle. Nyt näkee se Pääsiäissaaren, joka suunnattomasta syvyydestä kohoaa yli vedenpinnan, toivottoman yksinäisenä suuressa valtameressä. Eräällä rantarinteellä näkee se useita 10 metrin korkuisia kivisiä kuvapatsaita, jotka esittävät ihmispäitä. Ne ovat hautakiviä, muistoina ammoin kadonneesta ja selittämättömästä sivistyksestä. Nyt on Pääsiäissaarella vain puolitoistasataa alkuasukasta. Hekin ovat tuomitut katoamaan. Kolme valkoihoista asuu saarella, mutta heistä ei ole kuultu pitkään aikaan, sillä saarelle ei ole useaan vuoteen poikennut mitään laivaa. Muina asustajina on Pääsiäissaarella ainoastaan rottia, vuohia, kanoja ja vesilintuja. Jonkun matkan päässä on Sala y Gómez, pelkkien alastomien kallioiden muodostama pikku saari. Siellä asuu ainoastaan vesilintuja.
Edemmäksi länteen mennessä tulee vastaan monilukuinen parvi vähäpätöisiä saaria, "Matalat saaret". Se on niiden nimenä meillä, mutta ne tummaihoiset villit, jotka käsittämätön kohtalo on viskannut niille, nimittävät niitä Paumotuksi eli "Saaripilveksi". Sepä ihmeellinen nimi! Runoilija ei olisi voinut keksiä parempaa. Siellä on 85 saarisikermää, ja jokaiseen kuuluu lukemattomia luotoja. Se alue on tosiaankin kuin avaruuden tähtiusmaa vastaava saaripilvi. Ja tämä parvi on vain yksi epälukuisten muiden joukossa, jotka ovat siroteltuina pitkin Tyynenmeren koko länsiosaa.
Monet ovat "Saaripilven" särkät, ja kuitenkin on niiden pinta-ala tuskin kymmentä neliökilometriä. Melkein kaikki ovat korallien muodostamia, ja useimmat ovat "atolleja". Riuttaamuodostavat korallit ovat pikku eläviä, jotka erittävät kalkkia. Ne lisääntyvät jakautumalla, ja jokainen yhteiskunta muodostaa yhteisen rungon, jossa elävät ja kuolleet jäsenet säilyvät sekaisin.
Viihtyäkseen korallielävät vaativat kiinteätä ja kovaa merenpohjaa, kristallikukasta suolavettä, riittävää ravintoa, jota niille tuovat aallot ja merivirrat; myöskään ei veden lämpömäärä saa laskeutua alle kahdenkymmenen asteen. Sentähden on niitä ainoastaan troopillisissa merissä ja lähellä pintaa, sillä syvemmällä käy vesi yhä kylmemmäksi. Viittäkymmentä metriä alempana eivät ne mielellään asusta. Ne kuolevat ja lisääntyvät ehtimiseen, joten koralliriutta kasvaa korkeutta ja leveyttä, kunnes ainoastaan luoteen laskuraja ehkäisee niiden rakennustyön ulottumisen ylemmäksi. Meren ikuinen hyöky ja myrskyaallot murtavat usein irti isoja korallikalkki-lohkareita, jotka sitte vierintähankauksessa hiertyvät hiekaksi. Tämä tukkii ja tilkitsee kaikki reiät, ja meren työ on siten lisänä lujittamassa riuttaa. Muita kalkkia erittäviä pikku-olioita ja leväkasvejakin kotiutuu riutalle. Aikojen kuluessa laineet paiskivat taittuneita järkäleitä riutan päälle, niin että osia siitä pysyy aina vedenpinnan yläpuolella. Vuoksen aikana, jolloin merenpinta nousee, ilmaisee riutan kauvas näkyvä valkovaahtinen hyökyaallokko. Luode paljastaa näkyviin itse riutan. Mutta jos meri on tyven ja sen pinta kohoaa riutan yli, on kulkuvesi vaarallinen, sillä silloin ei ole mitään varoitusmerkkiä havaittavissa, ja koralliriutalle joutunut laiva on hukassa.
Riutat ovat erimuotoisia ja laajuudeltaan vaihtelevia. Se iso "valliriutta", joka saartaa Australian koillisrannikkoa, on kaksisataa penikulmaa pitkä. Atolleiksi nimitetään renkaiksi muodostuneita riuttoja. Tuulten, lintujen ja merivirtojen välityksellä kulkeutuu kasvinsiemeniä merelle. Ne juurtuvat ja versovat niissä osissa riuttaa, jotka ovat nousuveden pinnan yläpuolella. Pitkän ajanjakson kuluttua on atolli valmis, eläinten ja kasvien rakentamana. Ja "Saaripilvi" on maailman suurin yhtenäinen atollialue. Nuo rengasmaiset korallisaaret näyttävät aalloille heitetyltä seppelekasalta. Jokaisen seppeleen keskessä on laguuni eli järvi, joka on meren yhteydessä. Sisäpuolella saattaa vesi olla seitsemänkymmentäkin metriä syvää, ja muutamien atollien laguuneissa olisi tilaa kaikille maailman laivastoille. Mitättömän pienet korallieläimet antavat aherruksellaan suojaa isoimmillekin laivoille.