Uuden Seelannin runsaassa lintumaailmassa ei mikään herätä ihmettelyämme suuremmassa määrin kuin kivi-linnut, kun ne sipsuttelevat tukevilla jaloillaan ja poimivat matoja ja toukkia pitkillä nokillaan. Noilla viheliäisillä lintupahaisillahan ei ole siipien tynkääkään, ja höyhenien sijasta on niillä karvapeite. Muuan kauvan sitte sukupuuttoon kuollut Uuden Seelannin lintujättiläinen — sekin pelkkä juoksija, — saattoi kasvaa kerrassaan neljän metrin korkuiseksi. Luullaan monien Uuden Seelannin lintulajien siipien surkastuneen siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät tarvinneet niitä. Niillä ei ollut vihollisia, joiden tieltä olisi tarvinnut lentää pakoon, ja ravintonsa ne löysivät maasta, kuten vieläkin kivi-lintu.
Muinoin olivat molemmat saaret maorien asumia. Nämä tatuoivat koko ruumiinsa aistikkaiksi ja hienoiksi kuvioiksi. He olivat ihmissyöjiä ja pistivät vihollistensa päät paaluihin kyliensä ympärille. Nyt on enää neljäkymmentätuhatta jäljellä, ja hekin varmasti häviävät valkoihoisten tieltä. Entiseen aikaan kulkivat maorit sotanuija olalla, nyt raatavat he päivätyöläisinä valkoihoisten palveluksessa.
Keksijänsä mukaan Tasmaniaksi nimitetyn ison saaren yli siirrymme nyt Viktoriaan, Australian valtioliiton kaakkoisimpaan siirtokuntaan.
Vielä nytkin on viidennen maanosan keskessä ja länsiosissa alueita, missä europalaiset eivät ole milloinkaan käyneet. Siellä leviää suunnattomia hieta-aavikoita, ja maa on hyvin kuivaa, sillä kaakkoispasaati tuo sateita ainoastaan idän vuorijonoille, millä puolella maata myöskin joet virtailevat. Mutta viisikymmentä vuotta takaperin tiedettiin vielä vähemmän Australian sisäosista, ja suuri palkinto oli luvattu sille, joka ensimäisenä samoaisi maanosan halki merestä mereen.
Sitten saatiin suuri retkikunta muodostetuksi. Sen varusti Viktorian siirtomaa. Suuria rahasummia uhrattiin. Robert Burke valittiin johtajaksi. Hän oli rohkea ja kelpo mies, mutta häneltä puuttui täydellisesti se kylmäverisyys ja tyyni, varma harkintakyky, jota tarvitaan karavaanin johtamiseen tuntemattomien, autioiden maiden halki. Kaksi tusinaa kameeleja sekä ajajia hankittiin Luoteis-Intiasta. Ruokavaroja varattiin vuodeksi, ja kaikki valmistukset olivat pienimpiäkin seikkoja myöten parhaita mitä rahalla voitiin saada aikaan. Siten varustettuina olisi voitu vallottaa Australia pala palalta. Kun seurue lähti liikkeelle Melbournesta, Viktorian pääkaupungista, oli koko väestö jalkeilla, ja juhlatunnelma vallitsi kaikkialla. Monet olivat oikeastaan vain kameeleja katsomassa, sillä sellaisia ei oltu nähty koskaan ennen, mutta useimmat odottivat riemuvoittoa koituvaksi maantieteellisen tutkimuksen palveluksessa.
Burke ei ollut yksin. Hänellä oli puolitoistakymmentä europalaista mukanaan. Jotkut näistä olivat tiedemiehiä, joiden piti tutkia maan erikoista kasvistoa sekä pussieläinten kummallisia sukuja, vuoriperän ominaisuuksia, ilmanalaa ja muuta. Eräs heistä oli nimeltään Wills. Toiset olivat palvelijoita, joiden tuli hoitaa hevosia, kameeleja ja kuormastoa.
Karavaani lähti matkalle elokuun 20. p:nä 1860. Se oli ensimäinen erehdys, sillä silloin alkaa Australiassa kevät ja poutakausi. Kuitenkin samottiin pelottomasti eteenpäin, mentiin Australian isoimman virran Murrayn yli ja saavuttiin sen sivujoelle Darlingille. Sinne pystytettiin pysyväinen leiri, johon jätettiin suurin osa karavaania. Burke, Wills ja kuusi muuta europalaista jatkoi matkaa luoteiseen päin, mukanaan viisi hevosta ja kuusitoista kameelia, ja he päätyivät kolmen viikon kuluttua Cooper-joelle, joka laskee Eyre-järveen.
Tähän pystytettiin uusi asemaleiri, tehtiin useita retkeilyjä seudulla ja lähetettiin sanansaattaja Darlingiin kiirehtämään jälkeenjääneitä. Mutta lähetti viivyskeli, viikko kului toisensa jälkeen, ja kun ei ketään kuulunut, päätti Burke lähteä ainoastaan kolmen seuralaisen, Willsin ja molempien palvelijain Kingin ja Grayn kanssa — mukanaan kuusi kameelia, kaksi hevosta ja kolmen kuukauden muonavarat — tunkeutumaan suoraan pohjoista kohti ja kulkea maanosan halki Queenslannin rannikolle Karpentarian lahteen. Toisten neljän piti jäädä hevosineen ja kameeleineen paikalle, kunnes Burke tulisi takaisin, ja ainoastaan suurimmassa hätätilassa he saisivat poistua sieltä.
Alussa kävi kaikki hyvin, mutta maisema oli ikävää ja hajanaista, luonto karua ja epätasaista. Niin kauvan kuin matkailijat seurasivat Cooper-joen hiekka-äyräitä, tapasivat he vesilätäköitä riittävässä määrin. Varjossa oli veden lämpö 36°, ja jos yöllä saivat sen alenemaan 23 asteeseen, tuntui se suorastaan raikkaalta.
Sitten samosivat he uomalta toiselle, leiriytyen pikku jokien partaille, jotka kuljettivat vettä ainoastaan sadekausina ja joissa tavallisesti oli lammikoita jälellä läpipääsemättömien tiheikköjen, ruoho-, puksi- ja kumipuiden eli eukalyptuksien siimeksessä.