Viimeksimainitut eivät ilmeisesti kuitenkaan olleet samaa lajia kuin maailmankuulu sininen kumipuu, jota kasvaa Viktoriassa ja Tasmaniassa. Tätä pidetään kuumeen lieventäjänä, sillä se kuivaa lammikoita ja epäterveellisiä rämeitä ja kasvaa kahdenkymmenen metrin korkuiseksi seitsemässä vuodessa. Mutta jättiläiskumipuu on vielä ihmeellisempi, sillä se saavuttaa sadankahdenkymmenen metrin pituuden. Eräs toinen eukalyptus-laji kuuluu kohoavan sadanviidenkymmenen metrin korkeuteen, eikä yksikään puu maan päällä kasva sitä korkeammaksi.
Matkailijoilla oli samottavanaan autioita aavikkoja ja hiekkaharjuvyöhykkeitä sekä saviperäisiä seutuja, missä maa oli halkeillut kuivuudesta, ja siellä täytyi heillä olla nahkasäkkinsä täytettyinä vedellä. Toisinaan näkivät he kyyhkysparvia, jotka lensivät pohjoiseen päin, ja he olivat varmoja siitä, että löytäisivät piankin vettä, jos seuraisivat niiden suuntaa. Toisin paikoin oli satanut, niin että oli hiukan ruohoa noussut maasta; paikotellen taasen olivat suolapensaat kuihtuneet kuivuuteen.
Petolliset kangastukset johtivat heitä usein harhaan. Toisinaan syöksyi hillitön rajuilma läpi metsän ja pensaikkojen. Eläinmaailma oli niukkaa. Lyhyissä muistiinpanoissaan mainitsevat he tuskin muuta kuin kyyhkysiä ja sorsia, villihanhia, pelikaaneja, trappeja ja joukon muita kahlaajia, papukaijoja, käärmeitä, kaloja ja rottia. Mutta kengurua he eivät nähneet, tuota kummallista hyppivää ja juoksevaa elukkaa, joka seitsemän kuukautta kantaa poikasiaan ihopussissa vatsan alla ja on yhtä ominainen Australialle kuin lamaeläin Etelä-Amerikalle. Eivätkä he myöskään puhu dingosta, australialaisesta villikoirasta, joka on lammaspaimenten kauhu.
Australian neekereitä he näkivät, asunaan kilvet, pitkät keihäät ja bumerangit, mutta muuta ei. Nämä alastomat, alhaisella asteella olevat villit antoivat heille toisinaan kaloja vastalahjaksi helmistä, tulitikuista ja muista pikku esineistä. He olivat notkeita kuin apinat puissa, kun ajoivat metsäneläimiä, mutta nähdessään kameelit he tavallisesti pinttivät pakoon. Sellaisia kenguruita he eivät olleet koskaan ennen nähneet, yhtä pitkäkoipisia edestä ja takaa ja sitäpaitsi kyttyräselkäisiä.
Sitten kun englantilaiset olivat samonneet erään hiukan vuorisen seudun poikki, ei heillä ollut enää pitkääkään matkaa rannikolle. Viimeiseltä leiriltä etenivät Burke ja Wills jalkaisin läpi rämeiden ja palmumetsäin sekä mangrove-tiheikköjen, mutta Karpentaria-lahden vettä he eivät kuitenkaan saaneet milloinkaan nähdä. Metsä oli edessä, ja räme pidätteli heitä, kun he olivat aivan lähellä.
Burke oli saavuttanut päämaalinsa, hän oli samonnut Australian halki. Mutta hänen urotyöstään ei ollut hyötyä eikä huvia, kaikkein vähimmän hänelle itselleen.
Paluumatka oli yhtenäistä vastoinkäymisten sarjaa; se lienee ollut surullisin matka, mitä milloinkaan on tehty viidennessä maanosassa. Etelään käännyttäessä jyrisi ukkonen, salamat leimahtelivat ja satoi rankasti. Pitkäisen tulet välähtelivät niin tiheään, että palmut ja kumipuut olivat keskiyöllä valaistuina kuin ilmi päivällä. Maa muuttui yhtenäiseksi lammikoksi. Säästääkseen kameeleitaan oli Burke laiminlyönyt telttien ottamisen mukaansa. Kaikki kävi kosteaksi, ruumiin hikihuokoset eivät päässeet toimimaan, ja se näännytti matkailijoita. Ja kun sade lakkasi, tuli taas pouta ja sen mukana tukehuttava, painostava kuumuus, jolloin kaipaa yötä kuin ystävää.
Yksi lopen laihtunut hevonen jätettiin. Kahdeksan jalkaa pitkä käärme tapettiin, ja seuraten villien esimerkkiä söivät nuo neljä miestä sen lihaa, mutta sairastuivat siitä. Kun he kerran leiriytyivät erääseen luolaan laakson pohjukkaan, saavutti heidät taas rankkasade, täytti laakson ja uhkasi viedä sekä heidät että heidän leirinsä mukanaan. Moskiitot vaivasivat heitä, ja toisinaan täytyi heidän uhrata kokonainen päivä, kun sade oli liottanut maan liejuksi.
Kun palvelija Gray varasti jauhoja heidän supistuvasta varastostaan, sai hän selkäänsä. Yhden kameelin täytyi menettää henkensä heidän lihavaroikseen. Yksi kurja hevonen meni samaa tietä. Vettä löysivät he tarpeeksi. Gray sairastui ja kuoli.
Huhtikuun 21. p:nä olivat nuo kolme jäljellejäänyttä asemaleirin näkösällä, jossa heidän toverinsa olivat saaneet käskyn odottaa heidän paluutansa. Burke luuli jo näkevänsä heidät etäältä. Kuinka he ikävöivätkään sinne! Siellähän oli kaikkea, mitä he tarvitsivat, ja etenkin pelastus nälkäkuolemasta, joka jo oli vienyt heistä neljännen.