Mutta paikka oli tyhjä! Ei ainoatakaan sielua ollut jäljellä. Erääseen puunrunkoon vain oli piirretty: Kaivakaa. Huhtik. 21 p. He kaivoivat ja löysivät kirjeen, jossa kerrottiin, että heidän toverinsa olivat lähteneet paikalta tänä samana päivänä, ainoastaan muutama tunti takaperin! Onneksi löysivät he myös varaston jauhoja, riissiä, sokeria ja kuivattua lihaa, riittämään heidän matkaansa varten englantilaisille asemille. Mutta missä olivat vaatteet, jotka olisi saanut vaihtaa risojen tilalle, ne kun tuskin pysyivät enää koossakaan heidän verhonaan riippumassa? Neljän kuukauden vaivaloisen matkan ja alituisten kärsimysten jälkeen olivat he niin lopen uupuneita, että jokainen askel tuntui ponnistukselta, ja nyt tulivat he asemaleirille ainoastaan saadakseen tietää, että toverit olivat samana päivänä menneet tiehensä ja heittäneet sikseen velvollisuutensa! Armottomammin ei olisi kohtalo voinut heitä pidellä.
Burke kysyi Willsiltä ja Kingiltä, luulivatko he voivansa saavuttaa toverit, mutta kumpainenkin vastasi kieltävästi. Heidän viimeiset kaksi kameeliansa olivat menehdyksissä, toverien juhtain ollessa täysissä voimissa, kirjeen mukaan. Viisas mies olisi kaikessa tapauksessa koettanut tavottaa poistuneita tai ainakin seurannut heidän jälkiään. Tätä tahtoivat myös Wills ja King. Mutta Burke ehdotti läntisempää tolaa, jota hän luuli paremmaksi ja varmemmaksi ja joka johti Adelaiden kaupunkiin Etelä-Australiaan. Se kulkee ohi "Epätoivon vuoren" — pahaenteinen nimi.
Aluksi kävi kaikki hyvin, niin kauvan kuin heillä riitti riissiä ja jauhoja, ja alkuasukkailta he saivat kaloja ja "nardoa", jonkunlaisia survottuja apilansiemeniä. He saivat rottiakin, paistettuja kokonaisina hiilostalla nahkoineen ja kaikkineen, ja ne olivat varsin maukkaita. Toinen kameeli sortui, ja toinen piankin kieltäytyi kävelemästä. Sen lihaa otettiin varastoksi. Mutta ruokavarat loppuivat, ja pahinta oli se, että vesikin ehtyi matkalla "Epätoivon vuorelle".
Silloin he päättivät kääntyä takaisin hyljätylle asemaleirille. Matkalla sinne pitivät he itseään hengissä kalalla, jota toisinaan saivat alkuasukkailta, ja muuten ei heillä ollut muuta kuin nardo-siemeniä, joita he poimivat apilakentiltä. Puolikuolleina nälästä ja väsymyksestä saapuivat he asemaleirille.
Keskitalvi, kesäkuun loppu, oli käsissä, ja yöt olivat kylmiä. He päättivät, että Burke ja King lähtisivät vaanimaan alkuasukkaita. Wills ei jaksanut mennä mukaan, mutta sai pienen varaston siemeniä ja vettä.
Kaksi päivää laahustettuaan ei Burke jaksanut edemmä. King ampui variksen, jonka he söivät, mutta Burken voimat olivat lopussa. Eräänä iltana sanoi hän palvelijalleen: "Toivoakseni pysytte luonani, kunnes olen aivan kuollut… Jättäkää minut sitten hautaamatta minua". Seuraavana aamuna hän oli hengetön.
Silloin King riensi takaisin Willsin luo ja tapasi tämänkin kuolleena. Viimeiset sanat, mitä hän oli neljää päivää aikaisemmin kirjottanut muistikirjaansa, kuuluivat: "Voin elää korkeintaan neljä tai viisi päivää vielä, jos tulee lämmin. Valtimo 48 lyöntiä, hyvin heikko."
Kun ei matkailijoita kuulunut, peljättiin pahinta. Apuretkikuntia lähetettiin Melbournesta, Adelaidesta ja Brisbanesta, ja Sydneyssä ja muissa kaupungeissa puhuttiin levottomasti Burken kohtalosta. Viimein löydettiin King, joka oli voittanut alkuasukasten luottamuksen ja pari kuukautta asunut heidän luonaan, eläen heidän tavallaan. Hän oli käynyt tuntemattomaksi ja oli puolittain järjiltään, mutta tointui sen hellän hoidon varassa, jota hänelle annettiin. Molemmat kuolleet haudattiin, Burke käärittynä Englannin lippuun. Myöhemmin kuljetettiin heidän tomunsa Melbourneen, missä komea muistopatsas pystytettiin heidän haudalleen. Siinä on melkein kaikki, mitä on jäljellä retkikunnasta, joka alotti matkansa niin valoisin toivein ja teki haaksirikon "Epätoivon vuoren" juurella.
20. Etelänavalle.
Satakunta vuotta takaperin alkoivat europalaiset merenkulkijat lähestyä sen salaperäisen mantereen rannikoita, joka leviää maapallon eteläisen navan ympärillä. James Ross, joka oli v. 1831 keksinyt magneettisen pohjoisnavan, purjehti kymmentä vuotta myöhemmin kahdella kuuluisalla laivalla, joiden nimet olivat "Erebus ja Terror", pitkin maailman eteläisimmän meren rannikkoa, sen meren, jolla vieläkin on hänen nimensä. Hän keksi lähes neljätuhatta metriä korkean toimivan tulivuoren ja nimitti sen Erebukseksi, ja sammuneenkin tulivuoren hän tapasi, ja sille annettiin nimeksi Terror. Hän näki korkean jääsulun, sisämaajäätikön reunan, joka paikotellen nousi kahdeksankymmenen metrin korkeuteen.