Vähitellen alkoivat yhä useammat Europan kansat kilpailla tietojemme kartuttamisessa kuudennen maanosan suhteen, ja sitten oli varsinkin viime vuosikymmen mitä vilkkainta toiminnan aikaa etelänapa-tutkimuksen alalla. Tämän uuden jakson sai alkuun v:n 1898 belgialainen retkikunta, jonka onnistui ensi kerran talvehtia etelänavan seuduilla. Sen palattua varustettiin saksalainen, englantilainen, skotlantilainen ja ruotsalainen retkikunta, jotka kaikki jokseenkin samaan aikaan läksivät eri kohtiin napa-aluetta.
Hyvin onnistuneen retken teki siten ruotsalainen Otto Nordenskjöld "Antarktik"-laivalla v. 1901. Johtaja asettui viiden toverin kanssa saarelle, jolle annettiin nimeksi Lumikunnas. Siellä he liittivät kokoon Ruotsista tuomansa rakennuksen; ruokavaroja oli heillä kahdeksikymmeneksi kuukaudeksi. Niin kauvan aikoivat he oleskella autiolla saarella, tehdä havaintoja ja tutkimusretkiä seudulla. Sitte piti "Antarktikin" palata noutamaan heitä.
Talvi tuli, tuoden mukanaan purevan pakkasen. Kaikki vesi jäätyi sisällä, jääkimpaleita muodostui joka soppeen, home menestyi seinillä, ja kaikki kävi kosteaksi ja hankalaksi. Tämä ei sentään vähääkään vaikuttanut nuorten ruotsalaisten reippauteen, ja he työskentelivät aamusta iltaan sekä sisällä että ulkosalla.
Pakkanen paukkui nurkissa, eikä ollut helppo pistäytyä observatorioon eli havaintotorniin lämpömittarin pysyessä neljässäkymmenessä asteessa alapuolella nollan, hyytävässä tuulessa ja jauhohienossa tuiskussa. Siellä tuuli usein ja peräti vimmatusti; tuulen vauhti oli sama kuin kirjekyyhkynen ja kotka kykenevät saavuttamaan eli kolmekymmentä metriä sekunnissa, paljoa nopeampi siis kuin pikajunan ja kilpa-ajohevosen. Pikku kiviä rapisi majan seiniin tuulen puolella, ja kerran sinkosi heidän isoin veneensä melkoisen matkan päähän jäälohkareiden yli, rusentuen pirstaleiksi.
Keväällä, syyskuussa, pyydettiin hylkeitä ja pingvinejä seuraavan talven ruokavaroiksi. Kuukautta myöhemmin teki Nordenskjöld erään kumppaninsa kanssa rekiretken pohjoiseen päin pitkin jäätikköä. Saattaa arvata heidän hämmästyksensä, kun he muutamia päiviä samottuaan suurella jäälakeudella ja kaksikymmentä kuukautta yksinäisyydessä vietettyään yhtäkkiä näkivät kolme mustaa pilkkua kahlaamassa heitä kohti lumen läpi ja piankin tunsivat heidät ihmisiksi. He olivat parrakkaita, sysimustia ja repaleisia. Ihmeellisiltä he näyttivät, ja ihmeellistä oli tavata heitä asumattomalla napaseudulla. Pian sai arvotus ratkaisunsa — nuo kolme olivat "Antarktikin" miehiä.
Kun "Antarktik" tuli lämpimämmiltä meriltä takaisin noutamaan Lumikunnaalle jättäytynyttä retkikunnan osaa, laskettiin nuo kolme maihin Toivon lahdessa, heidän tunkeutuakseen saarelle, sillä laivaa pidättivät jääesteet. Riittämättömin ruokavaroin täytyi näiden talvehtia viheliäiseen kivimökkiin, jonka olivat itse rakentaneet. Varastojensa puutteen he korvasivat hylkeiden ja pingvinien pyynnillä, ja keväällä pääsivät he viimeinkin pyrkimään Lumikunnasta kohti. Onni suosi heitä, ja jo ennen päämääränsä lähenemistä kohtasivat he Nordenskjöldin. Heidän ihmetyksensä ei ollut vähäisempi kuin hänen, ja mitä iloisimmin mielin läksivät he kaikin asemalle.
Retken menestyksen tai vastoinkäymisen ratkaisee usein sarja sattumia. Sen näimme Burken matkalla Australian halki — jolloin retkeläisillä oli kova onni. "Antarktikin" matka oli onnellinen. Ainoastaan itse laivaa kohtasi perikato. Sitte kun nuo kolme oli laskettu maihin Toivon lahdessa, joutui laiva etelämyrskyssä ajojään puserrukseen ja kulkeutui takaisin pohjoiseen päin. Valtainen jäämöhkäle puristui "Antarktikin" pohjan alle, repäisi pois kölin ja peräsimen ja mursi muutamia laahkoja rungosta. Vesi tulvasi ruumaan, koetettiin tukkia vuotoa, ja pumput olivat käynnissä. Siten ajelehti "Antarktik" jäissä kolme viikkoa, ja jään harvennuttua kohotettiin purjeet ja pyrittiin saavuttamaan Paulet-saari. Jos vain onnistuttiin saamaan laiva ajoissa rantaan, niin voitaisiin pelastaa kaikki kokoelmat ja muu irtain. Veneet, ruokavarat ja aseet siirrettiin alas jäälle. Mutta se tapahtui viime hetkessä, sillä nyt täyttyi laiva nopeasti ja upposi; viimeisenä katosi aaltoihin "Antarktikin" nimeä kantava viiri. Siten oli tämäkin alus yhtynyt niihin suuriin laivastoihin, jotka ovat joutuneet meren pohjaan.
Haaksirikkoiset laahaavat veneensä jään yli ja reunalle päästyään laskevat ne mereen sekä täyttävät ne niin runsailla ruokavaroilla kuin mahtuu. Loput he aikovat hakea sittemmin. He pääsevät saarelle. Yöllä nousee tuima luoteismyrsky. Jos sen rajuus olisi kohdannut heitä jäällä tai veneissä, niin he olisivat olleet hukassa. Kaikki jäälle jätetyt laatikot ja varastot hupenivat tässä myrskyssä kuin akanat tuuleen.
Nyt ei auttanut muu kuin alistua kohtaloonsa. Toinen kysymys oli, miten apua odottavat miehet saattoivat tulla toimeen Lumikunnaalla. Rakennettiin kivimökki, joka katettiin purjekankaalla ja hylkeennahoillla, ja siellä oli makailtava kahdeksan kuukautta sekä eleltävä pingvineillä ja hylkeillä.
Vihdoin läksi kapteeni Larssen viiden kumppanin keralla Toivon lahteen, missä jälkeenjätetty kirjelmä ilmotti, että siellä olleet kolme miestä olivat suunnanneet kulkunsa Lumikunnasta kohti. Silloin kiiruhti hänenkin seurueensa sinne. Vain muutamia tunteja aikaisemmin oli muuan argentinalainen avustuslaiva tunkeutunut Lumikunnaalle, ja ilman uskollista "Antarktikiansakin" pääsivät siis nyt kaikki ruotsalaiset tutkijat kotiin runsaine saaliinensa.