Edellämainittua englantilaista retkikuntaa johti kapteeni Robert Scott, joka nyt saavutti ensimäisiä kokemuksiaan napaseutujen tutkijana. Hänen "Discovery"-laivansa oli vasiten rakennettu retkikunnan käytettäväksi ja tehty hyvin vankaksi, jotta se kykenisi kestämään jäiden puristusta. Itse matkue oli myös varustettu mitä huolellisimmin. "Discovery" läksi Lytteltonista Uudesta Seelannista joulukuun 21. p:nä 1901. Tammik. 9. p:nä saavuttiin Viktoria-maalle ja jatkettiin matkaa itäänpäin pitkin suurta jääsulkua. Ensimäisenä talvena tehtiin pikku tutustumisretkeilyjä sisämaahan. Muuan sellainen joukkue joutui niin ankaraan lumimyrskyyn, että eräs matruusi menetti henkensä. Kun lämpömittari laski 52 asteeseen alle nollan ja 130-170 kilometriä tunnissa pyyhältelevät myrskyt alkoivat olla jokapäiväisiä ilmiöitä, täytyi luonnollisesti luopua kaikista retkeilyistä.
Kevään tullen tehtiin rekimatkoja, joista pisin kesti kolme kuukautta ja tuotti suunnattomia ponnistuksia. Eteläisin saavutettu kohta oli 82° 17'. Syynä siihen, että Scott ei yrittänyt tunkeutua edemmäs, oli parhaastapäästä se, että hän näki edessään valtaisen vuorijonon, jonka huippujen laskettiin kohoavan 3.000-4.000 metriin korkealle merenpinnasta. Paluumatka kävi kovin tukalaksi siitä syystä, että kaikki koirat kuolivat ravinnon puutteeseen, joten miesten täytyi itse kiskoa rekiä. Helmikuun 3. p:nä palasi Scott laivalleen.
Sillävälin oli Englannissa jo alettu peljätä pahinta, ja sieltä oli lähetetty apuretkikunta, joka oli tavannut "Discoveryn" tammikuun 23. p:nä. Vaikka Scott oli hyvinkin rasittunut kaikista vaivoistaan, päätti hän viipyä talven lisää eteläisellä napaseudulla, kuten nyt kävi laatuun hänen saatuansa uusia ruokavaroja. "Morningilla" — se oli apulaivan nimi — palasi yhdeksän matruusia ja luutnantti Shackleton, Scottin matkakumppani, jonka tutkijaura läheisesti liittyy kapteeninsa saavutuksiin. Scott itse saapui vasta huhtikuussa 1904 Uuteen Seelantiin. Hänen matkansa tärkeimmät tulokset olivat runsaat magneettiset ja säätieteelliset määräykset. Sitäpaitsi oli hän tehnyt varsin tärkeitä havaintoja eteläisen napaseudun eläinmaailmasta ja saanut todistetuksi, että jääsulku ei ollut maan kamaralla.
Jo tuon ensimäisen matkansa perusteella on Scott jäänyt toistaiseksi siksi etelänapa-tutkijaksi, joka on enimmin hyödyttänyt tiedettä. Hänen sitä koskeva suuri julkaisunsa, johon hän on itse kirjottanut useita niteitä, on etelänavan seutujen tuntemuksen perusteoksia. Mutta vielä enemmän kuuluisuutta, joskaan ei aivan yhtä suuria tieteellisiä ansioita, saavutti luutnantti Shackleton, joka nyt läksi jatkamaan entisen johtajansa työtä.
Shackleton päätti talviasemaltaan koettaa tunkeutua niin lähelle etelänapaa kuin mahdollista. Hän lähti matkalle lokakuun lopulla 1908. Hänellä oli ainoastaan kolme miestä mukanaan, ja hänen neljää rekeään veti yhtä monta pientä jäntevää hevosta, jotka oli hankittu Mandshuriasta. Niitä ruokittiin maissilla, puserretulla rehulla ja voimarehulla. Ja kun niiltä matkalla niukennettiin ruoka-annoksia, söivät ne hihnoja, köydenpätkiä ja toistensa häntiä. Noilla neljällä miehellä oli koko kolmen kuukauden ruokavarat.
Savun noustessa Erebuksen kraaterista suuntasi Shackleton kulkunsa etelään päin yli lumen peittämän jäätikön. Toisinaan oli lumi pehmeää ja vaivaloista, toisinaan kovan hangen peittämää, kätkien mahtavan jään väijyviä halkeamia. Leiripaikoilla matkamiehet pystyttivät molemmat telttinsä ja ryömivät makuusäkkeihinsä, hevosten nukkuessa loimilla verhottuina seisaallaan ulkopuolella. Väliin täytyi heidän pysytellä paikoillaan päivä tai useampikin, kun lumimyrsky ehkäisi heidän matkansa.
Kun aurinko peittyi pilviin, oli valaistus kiusallista. Mitään varjoja ei ollut osottamassa lumikentän epätasaisuuksia, kaikki oli valkoisen valkoista, ja missä luuli kulkevansa tasaisella maalla, siinä saattoi äkkiarvaamatta tuupertua nenälleen alas pikku vierua. Kerran kuului kumeata jymyä kaukaa idästä. Se kuulosti kanuunanlaukauksilta, mutta luultavasti siellä vain valtainen sisämaan jää "vasikoitsi". Kun jää alituisessa, mutta verkallisessa liikkeessään rannikoita kohti soluu mereen, nousee jääreuna sitä raskaamman veden kohottamana, ja tavattomia lohkareita ja jäävuoria murtuu silloin irti, sitten uiskennellakseen omin päin ympäri merta. Kun nämä möhkäleet vapautuvat, sanotaan sisämaan jään "vasikoitsevan".
Edeten kaksi ja kolme penikulmaa päivässä lähestyi Shackleton napaa. Hänen pieni seurueensa hävisi kuin pienet mustat pilkut tuossa äärettömässä jään ja lumen erämaassa. Ainoastaan lännessä näkivät he rivin vuorenhuippuja, jotka muistuttivat torneja ja rakennusten harjoja. Heistä tuntui kuin olisivat kulkeneet valkoista muuria kohden, jota eivät milloinkaan voineet saavuttaa.
Hevosista ammuttiin yksi marraskuun 21. p:nä ja lihat korjattiin ruokavarastoksi. Reki, jota se oli vetänyt, nostettiin pystyyn ja tuettiin tienviitaksi paluumatkaa varten. Viittä päivää myöhemmin oli Shackleton saapunut Scottin eteläiseen päätekohtaan, ja niitä korkeita vuoria jyrkkine, mustine kallioseinineen, jotka hän sittemmin näki matkansa varrella, ei ollut koskaan ennen tutkija lähestynyt.
Kului pari päivää, ja toinen hevonen ammuttiin. Ja vähän sen jälkeen täytyi kolmaskin, joka ei jaksanut pitemmälle, uhrata häviölle. Viimeinen hevonen hirnui ikävissään tovereitaan kaivaten. Se tunsi itsensä yksinäiseksi etelänavan sisämaassa. Se reutoi yhäti rekeänsä, noiden neljän miehen vetäessä toista.