Vuorijono, joka tähän asti on ollut oikealla kädellä, kaartuu nyt suuresti itään. Mutta onneksi murtaa sen valtainen jäätikkö, "suuri valtatie", joka johtaa navalle. Matkailijat nousevat jäätikölle ja samoavat läpi graniittipylväiden soukentaman pikku vuorensolan. Nyt ovat he korkeiden vuorien ympäröiminä. Jää on repeillyt vaarallisiksi halkeamiksi, ja ainoastaan mitä suurinta varovaisuutta noudattaen saavat he kierretyksi näitä, menettäen paljon aikaa mutkateillään. Yksinäinen lintu lentää heidän ylitseen, luultavasti lokki. Mitä saattoi se etsiä täältä ikuiselta jäältä?
Eräänä päivänä veti kolme englantilaista yhtä rekeä, neljännen miehen ajaessa hevosta, joka veti toista. Äkkiä huomasi ajaja elukan häviävän, jään suorastaan nielemänä. Lumisilta oli murtunut hevosen painon alla, ja eläin oli syöksynyt alas kolmensadan metrin syvyiseen railoon. Kun he kumartuivat mustan aukon reunan yli, eivät he kuulleet äännähdystäkään sen pohjasta. Onneksi oli reen etumainen poikkiliista katkennut, niin että reki ja mies jäivät aukon reunalle. Jos kallisarvoinen ruokavarasto olisi seurannut hevosta jään sisustaan, niin olisi Shackletonin ollut pakko kääntyä heti takaisin.
Menetettyään viimeisen vetäjäapurinsa täytyi matkailijain nyt itse ponnistella ylös jäätikköä kallioiden ja liuskakivikerrosten välitse, missä esiintyi kivihiiltäkin. Joulupäivinä, etelänavan kesän aikaan, oli siellä 44° kylmää. Ihana juhannus!
Vihdoin ovat nuo neljä miestä jättäneet kaikki vuoret taakseen, ja nyt avautuu heidän eteensä ylätasanteena pelkkää lumen peittämää jäätä. Mutta alinomaa kohoaa jään pinta etelänavan maanosan sydäntä kohden, ja se jumottava päänkipu, josta miehet kärsivät, johtuu suurissa korkeuksissa olemisesta. Bamburuovon päähän pystytetään lippu tienviitaksi.
Tammikuun 7. ja 8. p:nä 1909 täytyi matkamiesten pysyä paikoillaan kovan lumimyrskyn vuoksi, ja lämpömittari laski 56 pakkasasteeseen. Kun etelänavan kesä on sellainen, niin täytyy talven olla jotensakin viileä. Tammikuun 9. oli heidän viimeinen vaelluspäivänsä etelää kohden. Ilman kantamuksia ja rekiä riensivät he eteenpäin ja pysähtyivät 88° 23' eteläiselle leveydelle.
Heillä oli enää ainoastaan kahdeksantoista penikulmaa etelänavalle. Mutta siitä täytyi heidän kääntyä takaisin ruuanpuutteen takia. He olisivat voineet jatkaa, he olisivat kyenneet pääsemään navalle asti, mutta siinä tapauksessa he eivät olisi tulleet milloinkaan takaisin. Ja sitenhän kävi seuraavalle englantilaiselle retkikunnalle.
Ylätasanne oli nyt enemmän kuin kolmetuhatta metriä korkealla merenpinnasta, ja heidän edessään aukeni navalle päin loppumaton kenttä sisämaan jäätä. Englannin lippu kohotettiin, ja he asettivat lieriöön kirjallisen selityksen matkastaan. Shackleton loi viimeisen silmäyksen yli jään napaa kohti ja antoi kirvelevin sydämin käskyn paluumatkaan.
Että hän kykeni seuraamaan jälkiään takaisin ja että hän onnellisesti saapui talvimajalleen sekä pääsi laivalla taas kotia, se on aivan varmaa, sillä jo saman vuoden syksynä oli hän Europassa ja kertoi kokemuksistaan. Hän oli suorittanut suurtyön, joka oli enää voitettavissa ainoastaan vaivaisilla kahdeksallatoista penikulmalla. Nyt on tämäkin tapahtunut, mutta etelänavan ensimäinen löytäjä ei jää Antarktiksen sydämen varsinaisen vallottajan asemaan.
Shackletonin suuremmoinen saavutus elvytti taas useissakin maissa innostusta etelänapa-tutkimuksiin, joiden yhtenä pyrkimyksenä oli itse navalle pääseminen. Parhaiten varustetuksi tuli Shackletonin entisen kapteenin Scottin retkikunta; Englanti katsoi kunnia-asiakseen, että sen miehen täytyi olla britti, joka ensimäisenä suoriutui noista viimeisistäkin penikulmista. Scott oli peittynyt napaseudun yöhön; arveltiin hänen sentään jo v. 1912 alkupuolella päässeen navalle, kun maailmaa hämmästytti urhea norjalainen löytöretkeilijä, luoteisväylän kuuluisa purjehtija, kapteeni Roald Amundsen, pistäytymällä etelänavalle kuin ohimennen, valmistautuakseen suurta, monivuotista pohjoisen napaseudun tutkimusta varten! Hän siis voitti kilpailun ja tuotti suurta kunniaa pienelle kansalle, joka oli jo ennenkin suuresti kunnostautunut maantieteellisen tutkimuksen historiassa. Etelänapa oli vallotettu, ja miten se tapahtui, siitä ovat viestit vasta vähän aikaa takaperin kierrelleet jännittyneen maailman tarkattavina. Inhimillinen lannistumattomuus oli jälleen osottautunut pystyväksi suoriutumaan sellaisestakin tehtävästä, joka oli tuottanut voittamattomia vastuksia monille edeltäjille, vaikka nämä olivat olleet ihmiskunnan tarmokkaimpia ja alallaan taitavimpia edustajia.
Entä Scott? Niin, se synkkä tarina, traagillisimpia napaseutujen tutkimushistoriassa, värähdyttelee parhaillaan sydämiä koko sivistyneessä maailmassa. Hän ei ainoastaan uhrannut suunnattomia ponnistuksiaan vallotukseen, jonka sitten voitonriemunsa hetkenä näkikin jo kuuluvaksi toiselle, vaan sai vielä maksaa pettymyksensä omalla ja toverien hengellä.