Häntä pidettiin kuin luotuna etelänavan saavuttajaksi tavattomalla tarmollaan, sitkeydellään ja huolellisella harkinnallaan. Hän varustausi aina mitä seikkaperäisimmin — kenties sentään liiaksikin ottaen lukuun kaikkia mahdollisuuksia ja siten johtuen ottamaan mukaan niin paljon ainehistoa, että välttämättömintä ei tullut kylliksi varastoon. Hänen viimeinen retkikuntansa oli uusimpien huomioiden ja keksintöjen perusteella varattu mitä parhain välinein. Elokuussa v. 1910 läksi Scott jälleen Englannista. Australiasta suunnattiin kulku kohti Erebus-vuorta ja sieltä päin pyrittiin laivalla niin pitkälle etelää kohti kuin mahdollista.
Sitte jatkettiin matkaa reillä, etupäässä perustellen varastoasemia, jotka olisivat tukikohtina varsinaiselle navantavottamisretkelle. Vetojuhtina käytettiin taaskin mandshurialaisia poneja, jotka eivät kuitenkaan kyenneet kestämään ankaraa ilmanalaa; useita niistä menehtyi. Marraskuun 2. pnä 1911 alotti Scott matkansa navalle, 14 päivää myöhemmin kuin vähän syrjemmästä Amundsen, jonka lähdöstä hän sai viime hetkessä tiedon. Pääasiallisesti seurasi hän samaa tolaa kuin Shackleton neljää vuotta aikaisemmin. Tammikuun 2. p:nä 1912 oli hän päässyt 87° 22' eteläiselle leveydelle. Niin pitkälle oli Amundsen ehtinyt jo kuukautta ennemmin — hän oli harjottanut miehensä nopeampaan kulkuun.
Scott oivalsi nyt, ettei hän voinut mitenkään ehtiä etelänavalle ja sitte takaisin "Terra Nova" laivalleen ennen pitkän talviyön alkua. Mutta hän päätti jäädä vielä kerran talvehtimaan talvileiriinsä. Osa retkikuntaa palautettiin laivalle, mukanaan siihen asti kertyneet ainekset ja viimeiset viestit matkan vaiheista; ne tulivat maailman tietoon heti Amundsenin paluun jälkeen. Vaikea oli Scottin valita seurueestaan niitä neljää, jotka pääsisivät ottamaan osaa lopulliseen ryntäykseen navalle; kaikki pyrkivät kiihkeästi mukaan. Hänen kohtalonsa osallisiksi tulivat tieteellisen osaston johtaja, t:ri Wilson, ratsuväenkapteeni Wates, luutnantti Bowers ja aliupseeri Evans. Lähtiessään olivat kaikki urhealla mielellä, tahtoen ponnistaa viimeisetkin voimansa — kuten Scott kertoi jäähyväiskirjeessään.
Lähtijät olivat lujasti päättäneet onnistua, ja heidän menestykseensä luottikin koko maailma. Koska Scott oli ilmottanut talvehtivansa napaseudulla, niin odotettiin ensimäisiä tietoja etelänavan tapaajista saataviksi vasta helmikuulla 1913. Ja kaikki laskelmat pitivät paikkansa — yhtä ainoata seikkaa vain ei oltu otettu lukuun: oltiin niin totuttu retkikuntien menestykselliseen paluuseen nykyaikana, että Scottin matkueen täydellinen perikato tuntui uskomattomalta! Likeisimmät asiantuntijat sanoivat suoraan, että juttu oli perätöntä huhua, kun lyhyt sähkösanoma pienestä uusseelantilaisesta kaupungista lähetettynä helmikuun 10. p:nä 1913 ilmotti maailmalle englantilaisen etelänaparetken järkyttävän päättymisen.
Nyt tiedetään, että tuota viimeistä pinnistystä navalle kesti neljätoista päivää. Saattaa kuvitella, miten päämäärän läheneminen kannusti vaeltajia yliluonnollisiin ponnistuksiin. Ja mitkä olivat seurueen tunteet, kun ihmeellinen sattuma perillä osutti heidät juuri siihen kohtaan, mihin uljas Amundsen oli jättänyt telttinsä kirjallisine todistuspapereineen navan vallotuksesta sekä pystyttämänsä Norjan lipun? Kohtalon ivaa. Paluumatkalla ei retkeläisiä ollut entinen innostus elvyttämässä. Sen sijaan he joutuivat hirvittävään taisteluun elämästä ja kuolemasta. Ankarat sääsuhteet ja muut vastukset saivat paluun joutumaan kaksin verroin hitaammin kuin Amundsenilla. Tasan kuukautta myöhemmin kuin oli etelänavalle päästy kohtasi sairas Evans tapaturmaisen kuoleman. Jälleen kului kuukausi, ja maaliskuun 17. p:nä paleltui kuoliaaksi Wates. Nuo kolme jäljellejäänyttä laahautuivat näännyksissä yhä eteenpäin. Loppu tuli maaliskuun viimeisinä päivinä; muistiinpanot liikuttavine jäähyväisineen päättyivät 29. p:nä. Se teltti, josta "Terra Novan" apuretkikunta löysi ruumiit, oli ainoastaan 17 kilometrin päässä runsaasti varustetulta varastoasemalta. Siihen taipaleeseen eivät matkalaisten voimat olleet enää riittäneet.
Sellainen oli viesti, jota vastaanottamaan Scottin puoliso oli matkustanut kotimaasta. Niin pettäviä ovat ihmistoiveet. Brittein valtakuntaa ei ollut sen kansallisylpeyden kannustamissa tieteellisissä harrastuksissa niin suuri suru kohdannut sitte Franklinin retkikunnan päivien, jolloin kaikkein kaameimmat sivut liittyivät naparetkien historiaan.
21. Suuren retkikunnan kohtalo.
Maapallon navoilla leviävät silmänkantamattomat jääkentät eivät voineet ainiaaksi pidättää rohkeita ja lujatahtoisia merenkulkijoita loitolla. Toinen alus toisensa jälkeen haaksirikkoutui miehineen päivineen, mutta alituiseen kyntivät Jäämerta uudet kölit. Pohjoisnavalla oli suurin vetovoima, sillä se on lähinnä Europaa. Sitä ympäröi Pohjois-Jäämeri, jota Aasian, Europan ja Pohjois-Amerikan rannikot rajottavat.
1840-luvulla etsivät englantilaiset ja amerikalaiset luoteisväylää, s.o. purjehduskelpoista tolaa laivoille, jotka Pohjois-Atlantin valtamereltä tahtovat purjehtia suorinta tietä Tyynellemerelle.
John Franklin oli englantilaisen sotalaivaston upseeri. Hän oli johtanut retkikuntia sekä merellä että maalla, sekä pohjoisella että eteläisellä pallonpuoliskolla, ottanut osaa meritaisteluihin ja kartoittanut melkoisia aloja Amerikan pohjoisrannikosta Beringin salmen itäpuolelta. Suurin osa mantereen rannikkoa oli niin muodoin tunnettua, ja jäljellä oli ainoastaan vesiväylän löytäminen sen pohjoispuolella sijaitsevien isojen saarten välitse. Sellainen täytyi olla olemassa, mutta kelpasiko se merenkulkuun, siitä ei ollut tietoa. Joukko oppineita ja kokeneita miehiä päätti lähettää suuren ja hyvin varustetun retkikunnan, jonka tehtävänä oli täydentää luoteisväylän tutkiminen.