Koko englantilainen kansa kannatti suunnitelmaa innostuneesti, ja sadoittain tarjoutui rohkeita miehiä osanottajiksi. Amiraali, sir John Franklin, joka oli ennen ollut niillä tienoin, halusi kaikesta sielustaan päästä suuren yrityksen johtajaksi. Mutta kun hän ilmottautui amiraalikunnan päällikölle, jonka päätösvallassa asia oli, epäröitsi tämä, sillä hän pelkäsi, että Franklin oli liian vanha miehenä, jolla oli kuusikymmentä vuotta hartioillaan. "Ei", vastasi Franklin, "se ei ole totta: minä olen vain viidenkymmenenyhdeksän vanha". Ja niin oli asia päätetty, ja hänestä tuli retkikunnan pääjohtaja.
Retkeä varten valitut laivat olivat "Erebus" ja "Terror". Me tunnemme ne etelänapamatkaltaan. Terror merkitsee kauhua, ja Erebus on manala, kuolleiden valtakunta — ne olivat nimiä, jotka eivät ennustaneet mitään hyvää. Nyt laitettiin ne mitä parhaimpaan kuntoon kölistä mastonhuippuun asti. Kapteeni Crozier tuli retkikunnan toiseksi mieheksi ja "Terrorin" päälliköksi, Franklinin kohottaessa amiraalilippunsa "Erebuksella", missä kapteeni Fitzjames oli hänen lähin miehensä. Upseerikunta valittiin tarkan harkinnan mukaan. Ainoastaan voimakasrakenteisia, kelpo miehiä, meren karaisemia ja perusteellisesti opiskelleita otettiin mukaan. Ja kun kaikki oli hyväksytty, oli laivoissa kaksikymmentäkolme upseeria ja satayksitoista miestä. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi, ja runkoon sovitettiin pieniä höyrykoneita, jollaista ei oltu koskaan ennen koeteltu napamerillä.
Asianomaiselta virastolta sai Franklin matkasuunnitelman noudatettavakseen, mutta hänellä oli kuitenkin vapaus toimia oman harkintansa mukaan, kun asianhaarat niin vaativat. Pääasia oli purjehtia Amerikan pohjoispuolitse Atlantin puolelta ja tulla Tyynellemerelle Beringin salmen kautta. Tämä oli luoteisväylä.
Toukokuun 19. p:nä 1845 lähtivät "Erebus" ja "Terror" Englannista. Kaikkia, päällystöä ja miehistöä, elähyttivät mitä valoisimmat menestyksen toiveet, ja he olivat päättäneet uhrata kaikki voimansa päämääränsä saavuttamiseksi. He uneksivat jo Tyynenmeren lauhkeista tuulista ja katoamattomasta kunniasta, joka tulisi heidän osakseen, kun he purjehtisivat peräntakaisella etelään Aasian ja Amerikan välitse.
Merellä puhui amiraali miehistölleen; hän terotti mieliin, mistä oli kysymys, ja sanoi odottavansa, että joka mies tekee velvollisuutensa. Laivat pistäytyivät ohi Orkney-saarten, ja juhannuspäivänä nähtiin Grönlannin eteläisen kärjen Kap Farewellin (Jäähyväisniemen) häipyvän ylähangan taa. Tämäkin nimi kuulostaa kuin ikuiselta hyvästiltä "Erebuksesta" ja "Terrorista". Päivää myöhemmin kohdattiin ensimäiset jäät: ne olivat valtaisia uiskentelevia jäävuoria, jylhiä ja särmikkäitä tai vesirajassa aallokon huuhtomia ryhmyisiksi möhkäleiksi. Suurimmalle osalle miehistöä oli tämä näytelmä uutta. He seisoivat kannella ihailemassa jääröykkiöiden kummallisia muotoja, kun ne kohottivat harjojaan isonmaston viirin yläpuolelle. Toisinaan kaatui jäävuori ja meri alkoi kuohua, kun jäävuori käänsi veden syövyttämän alapuolensa ylöspäin.
Kymmentä päivää myöhemmin laskivat laivat ankkurinsa lähelle Disko-saarta Grönlannin länsirannikolla. Siellä kohtasivat he kolmannen englantilaisen laivan; tämä oli tullut tuomaan lisää ruokavaroja ja varustuksia. Sen kapteeni sanoo kertomuksessaan, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin oivallista meriväestöä, niin hyvin varustettuja ja asiaansa innostuneita. Hän uskoi heidän voivan tunkeutua eteenpäin missä hyvänsä. "Olkoon heidän suotu tulla takaisin", toivottaa hän, "Beringin salmen kautta kotimaahan, katoamattoman kunnian kirkastamina". Hän toi heidän viimeisen postinsa. Muutamat kirjeiden lähettäjät antoivat osotteekseen Kamtshatkan, Sandwich-saaret ja Panaman, ja he luulivat ehtivänsä takaisin Englantiin vuoden kuluessa. He kirjottivat innostuneesta mielialasta, joka vallitsi upseerien kesken, ja vanhasta amiraalistaan, joka ahavoittuneen meriurhon tavoin ei kovallakaan ilmalla suostunut supistamaan purjepintaa. Hän tiesi, että saattoi ainoastaan lyhyeksi ajaksi loppukesällä odottaa tapaavansa avovettä, joten hän antoi huilata niin nopeasti kuin raskaasti lastatut, syvässä kulkevat laivat sietivät. Heillähän oli ruokavaroja kolmeksi vuodeksi, ja kannellekin oli kasattu isot röykkiöt laatikoita ja tynnyreitä.
Heinäkuun 26. p:nä näki eräs englantilainen valaanpyytäjä "Erebuksen" ja "Terrorin". Sen päivän jälkeen verhosi tuon onnettomimman kaikista naparetkikunnista pimeys, paljoa sankempi kuin Gordonin Kartumissa sähkölennättimen tultua katkaistuksi. Se mitä tiedetään on saatu selville monta vuotta jälkeenpäin apuretkikuntien tutkimusten nojalla tai eskimoitten kiertelevien yhteiskuntien suupuheista.
Matkaa pitkitettiin edelleen luoteista kohti ja tultiin Lancaster-salmeen kahden ison saaren väliin. Pian ehkäisivät eteenpäin pääsyn voittamattomat ajojäät. Höyrykoneet olivat niin heikot, että niitä voitiin käyttää ainoastaan tyvenessä avovedessä. Eräässä toisessa salmessa, pohjoisempana, oli vesi avointa, ja siinä päästiin etenemään kaksikymmentäviisi penikulmaa, ennen kuin jää määräsi järkähtämättömästi: Tähän asti! Sitten kuljettiin kolmatta avointa salmea takaisin etelään päin. Aikainen syksy oli käsissä. Kaikki vuoret ja kukkulat olivat lumen peitossa, ja uutta jäätä muodostui salmeen. Franklin asettui talviasemiin "Erebuksen" ja "Terrorin" kanssa, sitte kun he olivat tavanneet erään pienen saaren rannalta jonkun verran suojaisan sataman.
Millaiseksi elämä muodostui laivoilla tuona pitkänä talviyönä, sitä ei tiedetä. Saattaa vain arvata, että upseerit lueskelivat ja tutkiskelivat, ja että miehistöä pidettiin työssä lumivallien luomisessa laivan partaita korkeammiksi, suojaamaan väestöä kylmältä, että lumimajoja rakennettiin jäälle ja maalle tieteellisiä havaintoja varten ja että pidettiin yötä päivää auki avantoa, jotta oli vettä aina saatavissa, jos tuli pääsisi irti ja pumput olisivat hyhmääntyneitä jääpilareiksi. Kun tuo pitkä yö oli kulunut ja helmikuussa alkoi näkyä heikkoa kajastusta etelästä, ja kun tuli valoisampaa päivä päivältä, kunnes viimein saatiin tervehtiä auringon paluuta, silloin päällystö ja miehet arvatenkin tekivät pyyntiretkiä läheisille saarille. Heidän toiveensa heräsivät lisääntyvän valon mukana. Ainoastaan 42 penikulmaa tuntematonta rannikkoa oli jäljellä luoteisväylästä, ja kaikki luulivat vuoden varrella pääsevänsä takaisin kotiinsa. Yhä useampia tunteja pysyi aurinko näköpiirissä, ja lopulta valkeni pitkä napapiirin päivä, jolloin aurinko ei laske.
Kun "Erebus" ja "Terror" jälkikesällä vapautuivat jäävankilastaan ja viimeinkin päästiin lähtemään liikkeelle pikku saarelta, oli kolme matruusia jätetty jälkeen rannalle. Heidän hautapatsaansa muutamine yksinkertaisine muistosanoineen tapasi viisi vuotta jälkeenpäin muuan apuretkikunta, ja ainoastaan siitä tiedetään, että Franklin oli talvehtinut juuri siinä paikassa.